Whistler

Viikonlopun reissun kohteena oli siis Whistlerin kylä ja laskettelukeskus vajaat sata kilometriä Vancouverista pohjoiseen. Vajaan 10 000 asukkaan kylän yhteydessä on Whistlerin ja Blackcombin huiput, jotka ulottuvat noin 2,4 kilometriin kumpikin. Moni oli paikkaa kehunut niin täällä kuin Suomessa, joten oli mielenkiintoista mennä päästä kokemaan se itse.

Matka tehtiin bussilla, olimme ostaneet paketit johon kuului meno-paluu Whistleriin, yhden päivän hissilippu sekä välinevuokra. Menomatkalla itseltäni pimeni tajunta heti kättelyssä ja heräsin vasta perillä. Kun sinne saavuttiin, huomasin heti ensimmäisenä, miksi olisi kannattanut pakata talvivaatteet mukaan. Whistlerissä oli nimittäin pakkasta ehkä –15°C, ja Vancouverin nollakeli unohtui nopeasti. Kun pakkasin vaihtoon, niin yhteen matkalaukkuun ei mahtunut liiemmin tavaraa, joten talvivaatteistahan sitä piti ensimmäisenä tinkiä… Meitä vastassa Whistlerissä oli onneksi loistava emäntämme Rosie, joka kuskasi meidät majapaikkaan pois pakkasesta. Meitä yöpyi 26 henkeä melko hienossa mökissä, josta tosin etukäteen oli varoiteltu että se olisi pieni… mitä vielä, kolmikerroksiseen alppihuvilaan olisi mahtunut vielä toiset 26 henkeä! Suurin osa porukasta oli vaihto-opiskelijoita, mutta oli siellä joukossa pari paikallistakin.

Samana iltana kävelimme Whistlerin keskustaan, suunnitelmissa oli mennä syömään ja ulos. Matkaa oli vain vajaat 1,5 kilometriä, mutta siitä huolimatta sitä muisti taas aivan yllättäen miksi talvivaatteet olisi olleet ihan kivat olemassa. Kun saimme syötyä ja jalkoihin oli taas palannut tunto, suuntasimme baariin. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, koko kylän kaikki paikat oli aivan totaalisen täyteen ammuttuja. Syynä tähän oli kuulemma se, että koska perjantaina Jenkeissä oli ollut Martin Luther Kingin muistopäivä ja ihmisillä lomat, koko paikka oli täynnä amerikkalaisia. Kun vielä lisäksi Kanadassa laillinen ikäraja baareihin ja viinanostoon on vain 19, kun se on Yhdysvalloissa 21, niin voi kuvitella miltä keskusta näytti. Olihan se toisaalta hupaisaa, kun känniset amerikkalaisteinit säntäili ja kaatuili t-paidoissaan (en siis ehkä ollutkaan ainoa joka ei osannut varautua pakkaseen!) melkein parinkymmenen asteen pakkasessa. Baariin emme siis joka tapauksessa päässeet. Suuntasimme takaisin mökkiin, jossa iltaa vietettiin juuri niin rauhallisesti kuin voi kuvitella (not). Melkein kaikki kuitenkin halusivat rinteeseen seuraavana päivänä, joten ilonpito ei jatkunut kovin pitkään.

Seuraavana aamuna herätys oli luonnollisesti aikainen, itselläni vielä muita aikaisempi, koska tarvittava vaatetus piti hankkia ennen rinteeseen menoa. Porukastamme hollantilaisella Yourilla ja hongkongilaisella Katiella oli vähän samat suunnitelmat. Haimme ensiksi hissiliput välttääksemme jonot myöhemmin ja suuntasimme etsimään laskuvaatteita kylään, joka itse asiassa alkoi suoraan alarinteiden juurelta! Lopulta löytyivät niin laskuhousut, välikerrasto, hanskat, lasit kuin pipokin. Taas tuli todistettua se, että kyllä täkäläiset bisnestä osaavat tehdä. Takin sentään olin älynnyt ostaa etukäteen halvempien hintojen Vancouverista. Seuraavaksi menimme hakemaan laskuvälineet. Suunnitelmissani oli ollut alun perin kokeilla snoukkausta ensimmäistä kertaa, mutta koska lautailunopettajaksemme lupautunut paikallinen Jason oli pari päivää aikaisemmin katkaissut kylkiluunsa, niin se siitä. Lienee oman terveyteni kannalta kuitenkin parempi, että pääsen harjoittelemaan lautailua jossain pienemmän kaliiberin mäessä.

Kun lopultakin päästiin rinteeseen, niin keli oli aivan loistava. Vajaat kymmenen astetta pakkasta, ja aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta. En käsitä, miksi en ole käynyt kertaakaan laskemassa sitten yläasteen! Koska Youri ja Katie olivat melkein täysin kokemattomia, ensimmäiset laskut menivät todella hitaasti. Saipahan itsekin taas välivuosien jälkeen tatsin lasketteluun. Jossain vaiheessa innostuin laskemaan sen verran lujaa, että eksyin muista. Mikäs siinä - pääsinpähän kokeilemaan pitkästä aikaa metsäreittejä, mahtavaa! Niitä tulikin jonkin verran natiaisena koluttua. Lunta Whistlerin rinteillä oli tosi hyvin, suksilla oli paikoin jopa vaikea laskea. Pääsinpä myös harjoittelemaan kaatumista, kun puuteri koulutti. Mikäs siinä, lopulta löysin toiset. Laskut olivat melko pitkiä, keskimäärin kesti vähintään 15 minuuttia päästä alas. Vaihtariseurueemme muilla jäsenillä oli ilmeisesti ollut myös siistiä, he lähtivät aamulla keskenään rinteeseen kun me huonosti varustautuneet suoritimme pakollista ostoskierrostamme.

Kämpille päästyämme osa porukasta lähti jälleen ravintolaan, mutta itse tyydyin syömään pienesti tällä kertaa. Kuitenkin kylälle tuli illalla lähdettyä kiertelemään, ja vaikka itsensä telonut Jason ei lautailemaan pystynytkään, löysi hän sentään paikallisena baarin jonne ei ollut liiemmin jonoja eikä edes sisäänpääsymaksua (aikaisemmin kävimme ovella kääntymässä paikassa, jossa tämä cover olisi ollut 20 $). Paikassa oli myös ihan pätevä liveartisti, joka tosin joutui kilpailemaan yleisön huomiosta Canuksien kanssa: samana iltana aikaisemmin pelattu matsi Torontoa vastaan tuli siellä screeniltä ja ties kuinka monesta ruudusta. Kun lopulta päästiin takaisin ”mökkiin”, suurin osa porukasta nukkui jo täyttä päätä. Melkein kaikki aikoivat mennä seuraavana päivänä uudestaan laskemaan, ja vaikka itsenikin teki mieli päästä rinteeseen uudelleen, niin tein päätöksen, etten kaikkien toppavaateostosten jälkeen ryhdy maksamaan 140 dollaria (!) seuraavan päivän hissilipusta ja välinevuokrasta.

Kun me ei-laskemaan-menijät herättiin seuraavana aamuna, niin muut olivat jo hävinneet rinteeseen. Lähdettiin etsimään aamupalaa ja katselemaan kylää tällä kertaa päivänvalossa, mutta minnekään ruokapaikkaan ei päässyt sisälle! Silminnähden rinteessä oli selvästi hiljaisempaa kuin edellispäivänä, joten yksi teoria oli se, että kaikki ihmiset olivat dokanneet lauantai-iltana niin paljon, etteivät he olleet rinnekunnossa. Koska keli oli jälleen mahtava – rinteeseen menneiden mukaan vielä lauantaitakin parempi – niin tyydyimme lounastamaan yhden paikan terassilla, jonka jälkeen katsastimme paikkoja. Kaupunkia kierrellessämme törmäsimme mm. vuoden 2010 olympialaisten Whistlerin-toimistoon. Kylässä ei sinällään ollut mitään ihmeellistä nähtävää, se oli lähinnä kaupallisempi ja tekemällä tehty versio eurooppalaisesta alppikylästä. Jälkeenpäin olisi ollut ehkä fiksumpaa laskea myös sunnuntaina. Päästin kuitenkin lähtemään takaisin Vancouveriin omalla porukallamme ajoissa, kun laskijoilla meni myöhäisempään iltaan.

Illalla Vancouverissa itselleni oli iloinen yllätys, että ”lähikauppamme”, viiden kilomerin päässä kampukselta sijaitseva Safeway-halpamarketti, oli auki puoleen yöhön. Kotimatkalla Production Wayn Skytrain-asemalla joku sekavan oloinen jätkä tuli selittämään jotain käsittämätöntä, ilmeisesti se yritti myydä pilveä. Thanks but no thanks. Vansterdamiksihan tätä kaupunkia myös joissain piireissä kutsutaan…

Summa summarum: huolimatta kontrolloimattomasta rahanmenosta Whistlerissä oli tosi siistiä. Maisemat oli upeat, rinteet sekä keli loistavia ja bileetkin asiallisia. Pakko päästä sinne vielä uudestaan tänä keväänä!

Tältä näyttää Vancouverin keskuslinja-autoasema Pacific Central.



Vaikka meitä oli paljon mökissä, niin hyvin mahtui sekaan.



Tällaisia tönöjä Whistlerissä oli paljon. Meidän majapaikka ei ollut ihan näin hulppea, mutta oli sielläkin mm. kolme kerrosta, jacuzzi jne.






Yllä ja alla: Whistler on rakennettu eurooppalaisten alppikylien tyyliin. Pari kuvaa kylänraitilta.




Whistlerin keskusaukio. Paikka oli päivällä täysin rauhallinen, mutta yöllä vastaavasti amerikkalaisten teinien bakkanaalien keskuspaikka.



Vuoden 2010 talviolympialaisten Whistlerin-toimisto oli aika vaatimaton.



Yllä ja alla: rinteessäkin käytiin. Puitteet oli aikas hienot.