Loppureissu

Havaijin jälkeen nettiä oli saatavilla varsin rajoitetusti, tai sitten aikaa ei koskaan ollut bloggaamiseen. Tässäpä reissun viimeiset viikot näin jälkikäteen:

Takaisin Vancouveriin ja Vancouver Islandille

Matkasuunnitelmiini kuului alun perin Nykin ja Washington DC:n lisäksi pari päivää Philadelphiassa ja pari Bostonissa. Kuitenkaan yksin reissaaminen ei ole aina niin innostavaa, joten kun vaihtoehtona oli viettää muutama päivää lisää Vancouverissa Rachelin ym. tuttujen kanssa, niin muutin suunnitelmia sen verran, että menin viideksi päiväksi takaisin Brittiläiseen Kolumbiaan.


Tällainenkin löytyi Downtown Vancouverista. Enää 1006 päivää vuoden 2010 talviolympialaisiin, jiihaa!


Maailman suurin jääkiekkomaila Duncanin kaupungista. (Kuten alempaa käy ilmi, tästä tuli sanomista)

Asuin siis Rachelin luona, ja toisena päivänä suunnattiin heti aamusta autovuokraamon kautta Vancouver Islandille, ja tarkemmin sanottuna provinssin pääkaupunkiin Victoriaan, joka mulla oli aiemmin keväällä jäänyt näkemättä. Kaupunki oli selkeästi eurooppalaisempi kuin yksikään reissussa tähän mennessä näkemäni kaupunki: talot olivat vanhempia ja matalampia kuin niin Vancouverissa, LA:ssa kuin San Franciscossa. Brittiläisen Kolumbian hallinto on siis keskittynyt tänne, joten kaupungissa oli aika paljon myös siihen liittyviä rakennuksia.


Victorian merellisyyttä ja eurooppalaista rakennustyyliä


Joku Victorian monista hallintorakennuksista.

Victorian ykkösnähtävyys oli B.C.:n museo, jossa vetonaulana oli Titanic-näyttely. Siellä oli esillä hylystä ongittuja esineitä, faktaa ja muuta sälää itse laivasta. Vaikka myös muu museo oli todella mielenkiintoinen, niin tämä näyttely oli kuitenkin maineensa veroinen. Esillä oli muun muassa kaikkien laivassa matkustaneiden nimet matkustajaluokittain, ja jaoteltuna pelastuneisiin ja menehtyneisiin. Suomalaisiakin oli Titanicin kyydissä jokunen, ainakin kuusi nimeä sattui silmään. Suurin osa näistäkin meni laivan mukana, mutta ainakin pari selviytyi.


Tuo oli hieno näyttely. Tosi paljon tavaraa ne on onnistunut pelastamaan Titanicilta, kuten lompakoita, astioita, matkalaukkuja jne.


Tällä tavalla Kanadassa mainostettiin joukkovelkakirjoja WWII:n aikana


Ostaisitko kahvisi Kuppa-Joelta?


Rachel ja joku rantapummin näköinen heebo. Jep jep.

Kävimme toki myös testaamassa kaupungin mainioita sushiravintoloita, jotka eivät nämäkään pettäneet. Pari päivää Victoriassa vietettyämme lähdettiin takaisin Vancouveriin. Siellä olisi muuten ollut melko helppo ajaa, mutta liikenneruuhkissa seisominen kypsytti. Saatiin lopulta auto kuitenkin takaisin vuokraamoon, ja otettiin bussi kampukselle, jossa oli pienimuotoiset barbecue-pippalot. Seuraava päivä olikin sitten lähtöpäivä, ja se meni pakkaillessa ja miettiessä, miten parhaiten välttäisin ylipainosta johtuvat sakot. Lopputuloksena oli, että toinen matkalaukku olisi niukasti alle painorajan ja toinen olisi siinä kintaalla, otetaanko sitä edes koneeseen. Air Canadan check-in Vancouverissa oli kuitenkin sellainen, että matkustajat laittaa itse matkatavaransa liukuhihnalle, joten vältin sakot. Haikeiden jäähyväisten jälkeen suuntasin yötä vasten Toronton kautta Washington DC:hen.


Washington, District of Columbia

Washingonissa olin melko varhain seuraavana aamuna, mun oli määrä viettää siellä yksin pari päivää. Ensimmäisen päivän vietin lähinnä keskustassa kierrellen. Yhdysvaltojen pääkaupunki oli melko tylsä, siellä oli lähinnä vaan virastorakennuksia ja erilaisia monumentteja. Valkoinen talo, Washington Memorial ja State Capitol tulivat kaikki nähtyä, ja ne oli itse asiassa melko mitäänsanomattomia. Kaupungin poikkikadut oli nimetty amerikkalaiseen tyyliin numeroilla, mutta vähän mystisempää oli se, että ristikkäiskadut oli nimetty kirjaimilla! Sitten eri kaduilla on lempinimet, jotta niitä ei sotketa numeroihin, eli esim. ”I St” on ”Eye Street”. Varsin järkevää.


Lintuperspektiiviä DC:stä juuri ennen laskeutumista. Tästä käy kaupungin outo ruutukaava aika hyvin ilmi. Keskellä State Capitol, myös Washingon Monument näkyy hyvin. Kamerakännykälle jälleen hyötykäyttöä!

Pari kuvaa hallintorakennuksista ja muista:

State Capitol kadun päässä


United States Treasury


Valkoinen talo kera turistin ja ilman



Washingon Memorial. Tämä jo 1800-luvulla rakennettu fallossymboli on muistaakseni 160 metriä korkea, ja sen juurelta on suora näköyhteys niin Valkoiselle Talolle, Lincoln Memorialille kuin State Capitolillekin. Mittakaava käy hyvin ilmi lipputangoista ja juurella olevista ihmisistä.


Lincoln Memorial. En jaksanut kävellä tuonne asti, joten tyydyin räppäisemään kuvan Washingon Monumentin juurelta.


FBI oli remontissa. Tästä sai sentään ottaa kuvia...


Yhdysvaltain kansallisteatteri on kämäisempi kuin Suomen vastaava


Mjitaah, luonnonsuojelua Amerikassa? Kai tämä on joku käytännön pila


Verizon Centerissä pelaavat mm. NBA:n Washington Wizards ja NHL:n Capitals. Rakennuksen vierestä alkoi Chinatown, alla sen portti.



Washingtonin metro oli siisti, tehokas ja muutenkin näppärä. Toimi kuin junan vessa siis.

Seuraavana aamuna en päässyt kovin aikaisin liikenteeseen, mutta kun pääsin, menin ensimmäisenä metroon ja suuntasin Pentagonille, joka sijaitsee pääkaupungissa toisella puolella jokea keskustasta. Washingtonin metro on kuulemma Jenkkilän paras, ja todella siistiltä ja modernilta se vaikuttikin. Kun pääsin Pentagonille, ehdin räpsiä pari kuvaa pahaa aavistamatta. Ehdin kävellä ehkä kymmenen metriä, kun joku ohikulkeva täti-ihminen totesi mulle, että alueella ei saa kuvata. Aloin siinä miettiä poistaisinko kuvat, kun parin sekunnin päästä vartiomies käskee sadan metrin päästä mun olla aloillani ja juoksee mun luo tenttaamaan, miksi kuvaan. Koska passi oli jäänyt hostellille, hommasta kehkeytyi melkoinen soppa. Vartija soitti kollegansa paikalle, ja tämän tehtävä oli ilmeisesti vahtia mua sillä aikaa kun tämä ensimmäinen tenttasi mua ja kirjasi kaiken sanomani muistiin. Mun lompakko ja taskut tutkittiin läpikotaisin (ei kelvannut suomalainen ajokortti ID:ksi näille, ylläri), ja sain selitellä miksi olin Washingtonissa ja aikaisemmin Vancouverissa, mitä teen Suomessa, miksi mulla oli lentolipun kantaosa Honolulusta San Franciscoon.

Tilanne oli lähinnä turhauttava, kun vartijoille ei kelvannut se, että olisin heidän nähtensä poistanut kaikki kaksi Pentagonin rakennuksesta ottamaani kuvaa. Tällä kertaa vastaaminen ainoastaan siihen, mitä kysyttiin oli varmastikin paras tapa selvitä tilanteesta (vrt. alkumatkan selkkaus Amsterdamissa. Lentokenttävirkailijan ei olisi tarvinnut tietää, että matkan tarkoitus on opiskelu Kanadassa – New Yorkiinhan siinä oltiin matkalla, jos vaikka kahdeksi päiväksi.). Vartijat soittivat mm. rajaviranomaisille ja saivat ilmeisesti vahvistuksen, että olin edellisenä päivänä saanut normaalin kolmen kuukauden luvan Yhdysvalloissa oleskeluun. Vielä ennen vapauttamistani jouduin luonnollisesti poistamaan kuvat jotka olin ottanut, sekä vastaamaan kamerani läpi selanneen vartijan kysymyksiin siitä, mitä joissakin kuvissa oli. ”That is the world’s biggest hockey stick in Duncan, B.C., Canada, Sir”. Niinpä niin. Voinpa ainakin sanoa, että tulin lähes pidätetyksi Jenkeissä. Rasti seinään.

Pentagonin episodin jälkeen otin metron paikkaan nimeltä Eastern Market, jossa ajattelin olevan jonkinlaisen torin tai edes jonkun ostarin. Sellaisia siellä ei ollut, sen sijaan paikka oli vanhaa kasarmialuetta, jossa sain kävellä varmaan viisi minuuttia ennen kuin ensimmäinen caucasian tuli vastaan. Ei siinä mitään, ihan leppoisalta alueelta se vaikutti. En välttämättä kuitenkaan menisi sinne pimeän aikaan. Illalla en tehnyt juuri mitään erikoista, valmistauduin vaan seuraavan päivän aikaiseen lentoon. Rupattelin varmaan tunnin huonetoverinani olleen floridalaisen paikallisen pikkupoliitikon kanssa, joka oli Washingtonissa lobbaamassa osavaltion edustajaa. Sain kuulla oivia vinkkejä veronkieroon amerikkalaisittain sekä paljon republikaanien ja istuvan presidentin mollausta.


The Big Apple

Seuraavana aamuna lensin jo toista kertaa vaihdon aikana New Yorkiin, jossa oli tarkoitus olla tällä kertaa viisi päivää. Tällä kertaa ei lentokenttävirkailijoilta sääliä herunut ylipainoisia matkatavaroita kohtaan, vaan jouduin pulittamaan $50 sakkoa. Vaikka lensin LaGuardialle, joka on Manhattania lähinnä oleva lentokenttä, shuttlebussilta kesti ruuhkassa melkein pari tuntia ennen kuin päästin hostellille. Kun hostelli viimeksi sijaitsi Harlemissa, tällä kertaa osoitteena oli HI-Hostel Upper West Sidella, joka olikin huomattavasti rauhallisemman oloista seutua. Nakkasin kamat sinne ja lähdin pyörimään iltapäiväksi Greenwich Villageen. Heti ensimmäisenä iltana tapasin Queensissa vaihdossa olleen Pohjolaisen Lauran sekä pari tämän vaihtarikaveria, puolalaisen Monikan ja saksalaisen Patrikin, jotka asuivat eri hostellissa vain parin korttelin päässä omastani. Heidän kanssaan käytiin tutustumassa pariin kaupunginosan baariin.

Seuraavana päivänä oli suunnitelmissa lähteä liikenteeseen aikaisin, mutta lähtö venyi, kun muut olivat edellisenä iltana kadottaneet lukkokaappinsa avaimen jonnekin. Ei sitä saatu kuitenkaan auki. Kierreltiin Upper West Sidea, jossa ei ollut juuri mitään itseä kiinnostavaa, mutta nähtiin kuitenkin pari kirkkoa, Columbia Universityn kampus sekä sunnuntain suurtapahtuma, AIDS-marssi. Kesti melko kauan, ennen kuin muu porukka oli valmis suuntaamaan eteläiselle Manhattanille. Mentiin Empire State Buildingiin, joka oli itselleni jo toinen kerta siellä, mutta tällä kertaa päivänvalossa. Illemmalla käytiin syömässä sushia.

Näkymät Empire Statesta etelään. Etäällä oleva korkeiden talojen rypäs on siis Financial District. Sen oikealla puolella merellä näkyy pikkuruisena Vapauden patsas.

Näkymä länteen Hudson-joelle ja sen yli New Jerseyhyn. Kuvassa keskellä näkyvä häkkirakennelma on pystytetty rantaan golfin harjoittelualueeksi! Sille paikalle Titanicin oli määrä aikanaan rantautua. Oikeassa laidassa etualalla, korkean talon takana oleva pyöreä rakennus on Madison Square Garden.

Näkymä pohjoiseen. Kuvassa etualalla Rockefeller Center ja taaempana Central Park. Jossain kaukana horisontissa häämöttää The Bronx.

Seuraavana päivänä teimme kuka mitäkin, itse suuntasin Meatpacking Districtiin ja West Villageen. Näimme lopulta iltapäivästä, kun mentiin porukalla Chinatowniin syömään päivällistä ja jatkettiin siitä katsomaan Little Italyn sunnuntai-iltaista katukarnevaalia. Samalla päätettiin, että seuraavana päivänä yritettäisiin saada liput Conan O’Brienin nauhoituksiin.


iPod näkyi New Yorkin katukuvassa - tuntui, että metrossa joka toisella on sellainen. Sitä myös mainostettiin paljon joka paikassa.


Varastointia kiinalaisittain. Tai sitten jätteen dumppausta.


Shelevä. Näin pankissa. Kaupunginosasta ei liene epäselvyyttä.


Little Italyssa oli kova meno myöhään sunnuntai-iltanakin. Alla italialaista huumoria. Parkkeeraisitko tähän?

Monika, Patrik ja Laura poseeraa metrossa

Ostamani Lonely Planet totesi, että halutessaan päästä katsomaan Conania livenä pitäisi Rockefeller Centerillä olla viimeistään aamuseitsemältä, kun stand by -lippujen jako tapahtuisi yhdeksältä. Oltiin sitten paikalla 6:30, mutta siltikin jonossa oli jo muutama ihminen ennen meitä. Kaksi ensimmäistä oli suomalaisia, kuinkas muuten. Pikku hiljaa jono kasvoi, ja aamuyhdekään mennessä siinä oli väkeä jo viitisenkymmentä. Oli jonossa muitakin suomalaisia, mutta he olivat lopulta myöhässä. Jonotus toimi sillä periaatteella, että stand by -lipuilla varustetut pääsisivät show’hun vain siinä tapauksessa, jos oikeiden lippujen omistajat eivät ilmestyisi paikalla. Tällä kertaa 20 ensimmäistä stand by -jonottajaa pääsi nauhoituksiin, ja me oltiin tässä joukossa sijoilla 5.–8. Kuitenkin se, että pääsisimme nauhoituksiin, ratkesi vasta puoli tuntia ennen itse nauhoituksen alkua. Luonnollisesti valokuvaamisesta ei ollut puhettakaan.


Rockefeller Center. Talvella tuossa ravintolan paikalla on maailmankuulu luistelurata. (Tuttu mm. Yksin kotona 2 -leffasta)

Väkeä alkaa jo olla jonossa NBC:n studioilla. Hupaisa sattuma, että jonon kärjessä liikennemerkissä lukee "No standing any time". Taitaa vaan tarkoittaa autoja kuitenkin.

Iltapäivän vietimme kuka mitenkin, itse vietin iltapäivän NoHossa ja SoHossa, ja tapasimme taas NBC:n studioilla hetki ennen nauhoitusten alkua. Itse studio oli pienempi kuin miltä se televisiossa näyttää. Kakkosluokan stand by -katsojina meidän paikat sijaitsi takarivissä, mutta sieltäkin näki lavalle ihan mainiosti. Vieraina oli tällä kertaa Dominic Monagha Lostista, Chris ”Ludacris” Bridges ja esiintyjänä Rickie Lee Jones. Itse show oli livenä vieläkin hauskempi kuin televisiossa, erityisesti Max Weinberg & The Max Weinberg Seven veti hyvin. Vieraat oli Rickie Lee Jonesia lukuun ottamatta tikissä. Samana iltana myös Vancouverissa vaihdossa ollut Anni saapui Nykiin, hän oli samassa hostellissa kuin minä.

Tiistaiaamuna mentiin Annin ja Lauran kanssa Bodies -näyttelyyn, joka oli lähinnä näyttely ihmisen anatomiasta. Täälläkään ei valitettavasti saanut kuvata. Mielenkiintoisen ja kohutun näyttelystä teki se, että näyttelyssä ihmiskehoa esiteltiin aitojen ruumiiden avulla. Kaikki näyttelyn elimet olivat joskus kuuluneet eläville kiinalaisille, mikä sinällään teki sen seuraamisesta vähän ällöttävää. Joku tutkija/tiedemies oli kehittänyt keinon, millä tavalla kehon nesteet saa kuivatettua siten, että elimet säilyy koossa eivätkä ne pilaannu. Joku hiusverisuonisto tai ääreishermosto oli aika siistin näköinen, kun pelkästään nämä suonet tai hermot oli jäljellä, mutta toisaalta jälleen tieto siitä, että ne oli kuulunut jollekin kuolemanjälkeisestä kohtalostaan todennäköisesti autuaan tietämättömälle kiinalaiselle puistatti. Eipä siinäkään mitään, mutta ei ihme, että viimeistään näytteillä olleet eri ikäiset keskenmenon kokeneet sikiöt ovat saaneet amerikkalaiset älähtämään.

Näyttelyn jälkeen Laura lähti kavereineen Philadelphiaan ja minä ja Anni jäätiin Nykiin. Yritettiin saada lippua illan baseball-otteluun New York Yankees–Boston Red Sox, mutta tämä osoittautui melko mahdottomaksi. Menimme Yankee Stadiumille noin tuntia ennen peliä, kun saimme kuulla, että lippuja olisi vielä muutama jäljellä, mutta ne olisivat $42 kappale. Jostain jääkiekosta tuon hinnan olisi voinut maksaakin, mutta ei nyt sentään baseballista. Koska Major League Baseballissa joukkueet pelaavat vastakkain aina useamman pelin peräkkäisinä päivinä, saimme 19 dollarin liput seuraavan illan peliin. Koska kuluvana iltana ei peliin menty, tapasin sitten vielä hollantilaisen kaverini Steven, jonka tunsin Sveitsin kv-viikolta vuodelta 2005. Hän oli New Yorkissa samaan aikaan koska oli Accenturen koulutuksessa siellä. Melko sattuma.

Keskiviikkona listalla oli sitten normi turistimeininkiä. Ensimmäisenä aamulla mentiin Battery Parkiin, ja nähtiin Ellis Island ja Vapaudenpatsas etäältä ja Financial District vähän lähempää. Päivän aikana poistuttiin Manhattanilta kahteen kertaan, kun ensin mentiin Brooklyniin ja illalla The Bronxiin katsomaan peliä. Brooklynissä jäätiin pois heti ensimmäisellä metropysäkillä kaupunginosassa nimeltä Williamsburg. Koskaan aiemmin en ole puhtaasti juutalaisessa kaupunginosassa ollut. En tiedä, oliko paikallisilla joku erityinen juhlapäivä, mutta kadulla oli paljon ihmisiä. Kaikki miehet oli pukeutuneet mustaan pukuun ja hassuun karvahattuun, ja ikään katsomatta kaikilla oli pää ajettu muuten kaljuksi pitkiä ja kiharia pulisonkeja lukuun ottamatta. Naisetkin olivat laittautuneet hienoksi. Kun lisäksi kaikki puhuivat ilmeisesti hepreaa eikä yksikään kaupan nimi ollut englanniksi, fiilis oli aidosti melko hämmentävä. Jossain vaiheessa tehtiin täyskäännös, marssittiin takaisin samalle metroasemalle ja jatkettiin matkaa. Nähtiin vielä pari muuta kaupunginosaa Brooklynissa ennen kuin otettiin metro pohjoiseen, The Bronxiin ja Yankee Stadiumille.


Taustalla zeppelin ja Vapaudenpatsas.

Täältä käsin vedellään ainakin toistaiseksi maailmantalouden naruja. Talo, jossa on iso lippu, lienee New York Stock Exchange.


Juutalaiskaupunginosassa oli tosiaan KAIKKI hepreaksi. Jopa koulubussit.

Anni ja mä Brooklyn Heightsillä. Taustalla Etelä-Manhattan. Tunnettu maisema sikäli, että täältä käsin moni näki 9/11:n iskut.

New York on yksi Jenkkilän harvoja alueita, jossa baseball on yhä alueen ykkösurheilulaji (kyllä, suuremmassa asemassa kuin jenkkifutis tai koripallo), ja Yankees on kahdesta pääsarjajoukkueesta ylivoimaisesti valovoimaisempi. Ottelun alussa Yankees lahjoitti Virgiania Techin yliopistosurmien uhreille peräti miljoona dollaria, ja ottelu oli omistettu tuon tapahtuman muistolle. Vaikka baseballista ei juuri kukaan suomalainen perustakaan, niin tämä peli oli ihan viihdyttävä. Yleisöä oli paikalla 55 000 kun stadionin kapasiteetti oli vain pari tuhatta suurempi, ja kun kotijoukkue runteli sarjajohtaja Bostonia juoksuin 8-3, oli tunnelma taattu. Heti ensimmäisessä vuorossa Yankees johti kolmen lyöjän jälkeen 3-0, ja sama tahti jatkui läpi ottelun. Ottelun lopussa saatiin ylimääräistä viihdettä katsomossa, kun eri katsomonosissa puhkesi pikku kärhämiä, joissa yleensä toisena osapuolena oli Bostonin väreihin pukeutunut humalainen kannattaja. Yankees -fanit palkitsi nämä tappelut raikuvilla ”asshole, asshole” –huudoilla, joiden saattelemana Red Sox -fani saateltiin ulos stadionilta. Pelin loputtua joukkoliikenne toimi yllättävän hyvin ottaen huomioon väkimäärä, ja päästiin ulos nopeasti.

Väkeä riitti. Vertaa Los Angelesin kuvaan pari bloggausta aiemmin. New York on baseball-kaupunki! Alla: Suomessakin usein näkyvän Yankees-logon lisäksi nurmessa oli Virginia Techin logo ja surunauha.


Seuraavana päivänä olikin sitten lähtö. Aamupäivällä käytiin kääntymässä Central Parkissa, lämmintä oli peräti +28 C. Puolenpäivän jälkeen shuttlebussi nappasi meidät kyytiin, ja tällä kertaa osoite oli JFK, ja lentoyhtiönä Finnair (Finskin korkeampien matkatavaroiden painorajojen vuoksi en joutunut tällä kertaa maksamaan ylipainoisista laukuista, jeh!). Yön yli lennettiin Suomeen, josta Anni jatkoi junalla Heinävedelle, itse puolestani otin jatkolennon Ouluun. Vaihto olikin sitten siinä, edessä on vielä muutto takaisin Vaasikselle ennen kuin aloitan työt.

Kiitos jos jaksoit lukea blogin läpi!

Havaiji - Welcome to Paradise

Lensin Havaijille LA:sta yksin, tarkoituksena oli tavata Youri ja kumppanit siellä lähipäivinä. Tämä saariketju keskellä Tyyntämerta vaati viiden tunnin lennon, mutta aikaeron vuoksi olin perillä jo yhdeltätoista, kun lento lähti Los Angelesista aamuysiltä. Lentokenttä oli mielenkiintoinen sikäli, että osa terminaaleista oli puoliksi ulkotiloissa, ts. katto oli pään päällä, muttei seiniä. Havaijilla keskilämpötila pyörinee siinä parinkymmenen asteen tietämissä vuorokauden- ja vuodenajasta riippumatta, joten mikäpä siinä. Tällä kertaa matkatavaratkin tuli perille niin kuin pitikin.


Tällaista keliä vuoden ympäri. Maistuis.

Suuntasin ensimmäiseksi HI-Hostel Waikikiin, joka oli nimensä mukaisesti juurikin tämän kuuluisan hiekkarannan vieressä, vajaan parin korttelin päässä. Ensimmäisen päivän ohjelmaan kuului lähinnä auringonotto rannalla ja naapuruston pikakartoitus. Paikallisia ABC-minisupermarketteja tuntui olevan vähintään kaksi joka korttelissa.


Biitsiperspektiiviä


Toinen päivä oli hyvin pitkälti samanlainen, eli pyörin lähinnä Waikikin alueella ja testasin paikallisia halpisruokapaikkoja. Ei valittamista. Illalla kävin käppäilemässä myös alueen ulkopuolella, joka muistuttikin heti lähinnä gettoa nuhjuisine pienkerrostaloineen. Tyypillisesti Waikiki on taas siisti ja kiiltokuvamainen hotellialue rantoineen, juuri sellainen jollaisena sitä mainostetaan. Aika pitkälti samankaltainen kuin välimeren turistirysät, siistimpi tosin:



Auringonlasku Waikikissa

Seuraavana aamuna otin bussin pohjoisrannalle, jossa Youri, Tits ja Johanna ja Emeli majailivat. Kun pääsin sinne, niin lähdettiin näiden vuokraamalla autolla heti takaisin. Mentiin katsomaan vesiputousta suht lähellä Honolulua, ja auto jätettiin normaalisti parkkiin. Kun palattiin putoukselta autolle, niin huomattiin että sademetsässä riehunut lyhytaikainen mutta rankka sadekuuro oli katkaissut painavan oksan puusta, joka sijaitsi suoraan auton edessä. Luonnollisesti koko parkkialueen ainoa katkennut oksa putosi juuri konepellille. Vakuutus ei kattanut tätä kuin osittain, joten muulle porukalle tuli ylimääräistä maksettavaa. Koko hommassa oli huijauksen makua: auto oli ihan rämä, mutta kuitenkin vakuutuksessa oli $1200 omavastuu, eli kallista lystiä.


Tämä vesiputous ei ollut ihan Yosemiten kokoluokkaa. Saatiinpa kuitenkin kuuro niskaan kun tuonne kiivettiin.


Tuo pikku lommo kustansi muille lopulta ilmeisesti $600

Tiistaina suuntasin omine nokkineni Pearl Harboriin, joka oli pienoinen pettymys. Battleship Arizona toki makasi siinä, minne japsit sen joulukuussa -41 upottivat, mutta muuten koko lahti siivottiin jo sodan aikana. Arizona Memorial on upotetun aluksen päälle rakennettu muistomerkki, joka koostuu ”maisemahuoneesta” ja pyhätöstä, jonne on kaiverrettu kaikkien usean tuhannen hyökkäyksessä menehtyneen amerikkalaissotilaan nimet. Laiva makaa matalassa vedessä, ja sen kansi on vain pari metriä veden pinnan alla, joten sen runko näkyy aika hyvin. Hyvin epäamerikkalaiseen tyyliin venereissu muistomerkille oli ilmainen, which was nice. Paluumatkalla ostin kirjan, jota lueskelin rannalla seuraavat pari päivää.


Pearl Harbor. Taustalla näkyvä valkoinen hökötys on upotetun Battleship Arizonan päälle rakennettu muistomerkki. Alla sama lähempää.

Isku Pearl Harboriin oli japanilaisten kannalta menestys. Tuon verran meni amerikkalaisia yksin Arizonan mukana. Yli kaksi kertaa enemmän uhreja kuin vaikkapa Titanicissa.


Osa M/S Arizonasta oli selvästi näkyvissä, ja jotkut osat jopa vedenpinnan yllä. Kuvassa laivan tykkitornin jäänteet.


Tämän japanilaiskoneen lentäjälle taisi käydä vähän ohraisesti.


Pearl Harborissa esiteltiin myös jenkkien asearsenaalia. Tämä on ilmeisesti sukellusveneestä ammuttava mannertenvälinen ohjus.

Keskiviikkona vaihdoin HI-Hostellista toiseen, Beachside Waikiki Hostelliin, koska myös muut olivat tulossa pohjoisrannalta sinne. Koska olin paikalla aikaisin, en päässyt huoneeseeni vaan jouduin viemään tavarani varastohuoneeseen pariksi tunniksi. Ei siinä mitään. Kun myöhemmin tulen takaisin aikomuksenani rekisteröityä sisään ja viedä tavarat huoneeseen, huomaan, että mun matkalaukkua ei ole missään. Nice, siellä oli ihan alkajaiseksi mun passi ja kaikki vaihtovaatteet! Kuulemma joku iso opiskelijaryhmä Stanfordin yliopistosta oli kirjautunut aikaisemmin päivällä ulos hostellista vieden mukanaan parisenkymmentä laukkua. Jotta asiat olisi olleet vieläkin enemmän sekaisin, ryhmä oli lähdössä samana iltapäivänä puolitoista kuukautta kestävälle Tyynen valtameren risteilylle, jolla sen oli määrä tehdä jotain tutkimusta.

Olin siis vähän lirissä. Ehdin soittaa Honolulun Suomen-kunniakonsulaattiin ja kysyä, mitä pitäisi tehdä, koska olin vielä menossa Kanadaan ennen kuin palaisin Suomeen. Vastaus oli, että lähin paikka saada uusi passi on Los Angeles, ja uuden lain mukaan passia myönnettäessä henkilön pitää itse olla paikalla, eli mulle olisi tullut kiva mutka matkaan, plus kaikkien vaatteiden hankinta (olin luonnollisesti rantakuteissa!). Koska en kuitenkaan voinut tehdä mitään asialle ennen kuin saataisiin tieto, onko ryhmä jo lähtenyt risteilylleen, päätin kokeilla surffausta. Se olikin siistiä, joskin yllättävän rankkaa käsille. Ei ole turhaan hehkutettu!

Kun palasin hostellille, laukusta ja ryhmästä ei kuulunut mitään, mutta onneksi hostellin ystävällinen henkilökunta sai kaikille ryhmän jäsenille soitettuaan lopulta kiinni yhden henkilön, ja laukku löytyi juuri ennen kuin nämä olivat alkamassa lastaamaan niitä satamassa, ja hostelli järkkäsi sille oikein taksikyydin. Opinpa ainakin sen, että passia ei kannata säilyttää matkalaukussa – ei, vaikka se olisikin lukittu. Kyynisesti sanottuna meikäläisen Kalifornian-Havaijin -reissun saldo oli kaksi hukattua matkalaukkua ja kolari. Vissiin mulla sitten on jotain hullun tuuria, kun näistä kaikista selvittiin. Samana iltana harrastettiin porukalla vielä pienimuotoista nestetankkausta, mutta ei siitä sen enempää. Torstai olikin sitten normipäivä.

Perjantaina mun ja Yourin oli määrä vuokrata auto päiväksi, mutta koska kaikki vaihtoehdot oli turkasen kalliita, niin päädyttiin käyttämään saaren bussiverkostoa, joka oli osoittautunut ihan toimivaksi. Ensiksi mentiin Sandy Beachille, joka on tunnettu bodysurffausranta. Nimensä mukaisesti ranta oli pehmeää hiekkaa, ja sitä saattoi erehtyä luulemaan ihan normaaliksi rannaksi. Pitkin rantaa oli kuitenkin kylttejä, joissa varoitettiin aaltojen suuresta voimasta. Tässäkin piti kokeilla ennen kuin uskoin (oululaiset varmaan sanois, että pölijä): aalloilla oli mukava kellua niin pitkään, kun pysyi aaltojen meren puolella. Mutta, siinä vaiheessa kun sattui olemaan aallon ja rannan välissä kun parimetrinen aalto murtui metrin, parin päässä, niin ei ollut juurikaan mitään tehtävissä (vasta liian myöhään kuulin, että murtumassa olevaan aaltoon pitää sukeltaa ennen kuin se tulee päälle). Aalto vei mennessään ja paiskasi jossain asennossa rantahiekkaan. Itse piti vain toivoa, että ei tulisi päälleen alas – myöhemmin luin matkaoppaasta, että ranta on yksi Havaijin vaarallisimmista, mikäli mittarina käytetään hengenpelastuksia ja murtuneita niskoja per vuosi. itse tulin olkapäälleni alas, ja ilmeisesti loukkasin sen jotenkin, sillä tietyissä asennoissa tuntuu (hermo)särkyä. Pitää käydä näyttämässä YTHS:ssä kunhan täältä selviää takaisin. En halua suurin surminkaan joutua tekemisiin amerikkalaisen terveydenhoitojärjestelmän kanssa, vaikka mulla matkavakuutus onkin. Hengissä siis kuitenkin selvittiin.


Niin huvittavan näköinen kyltti, että eihän tuota voinut ottaa vakavasti. Seuraavana hetkenä olinkin sitten turvallani rantahietikossa, mitä seuraava pikku klippi havainnollistaa:


Tällainen aallokko. Ei nuo näytä kovin isoilta, mutta kannattaa verrata ihmisten kokoon.

Rannan jälkeen oli suunnitelmissa mennä tsekkaamaan Diamond Headin vulkaaninen kraateri. Liftattiin kyyti jonkun paikallisen pick-up truckin lavalla, mutta perille päästyämme kuultiin, että se oli mennyt kiinni viisi minuuttia aikaisemmin. Jäi siis kraateri näkemättä. Illalla mentiin isommalla, n. 15 hengen porukalla paikalliseen baariin, mutta itse lähdin aikaisin pois että ehdin saada pari tuntia unta ennen kuin shuttle-bus tuli poimimaan mut hostellilta lentokentälle jo 4.30.

Lähtiessä oli ihan hyvä keli. Etualalla Diamond Headin kraateri, jonka mä siis missasin. Sen vasemmalla puolella näkyy Waikikin hiekkaranta ja hotellikeskittymä (korkeat rakennukset).

Sellasta Havaijilla. Kelien puolesta viikko oli ihan loistava, koko ajan yli +20 astetta. Seuraavaksi suuntasin takaisin Vancouveriin, jossa mun oli määrä viettää aikaa Rachelin kanssa ja reissata pikaisesti provinssin pääkaupunkiin Victoriaan ennen kuin lentäisin itärannikolle.

Los Angeles - "kotiinpaluu"

Seuraavana päivänä kävimme pyörähtämässä Santa Barbarassa, mutta suuntasimme melko nopeasti kohti Los Angelesia. Itse hinkusin sinne ehkä eniten meidän porukasta. Myöhemmin osoittautui, että meidän porukasta oikein kukaan muu ei tykännyt Losista. Miksi LA on mulle niin erityinen kaupunki? Vuonna 1997 isä oli UCLA:ssa töissä puoli vuotta, ja perhe oli luonnollisesti messissä. Itse olin tuolloin 13-vuotias ja kävin seiskaluokan siellä, joten Oulun ja Helsingin lisäksi Los Angeles tuntuu kuin kolmannelta kotikaupungilta.

Kaupunki on ihan jumalattoman kokoinen, yli 80 kilometriä pitkä ja 40 kilometriä leveä ja melkein pelkkää ruutukaavaa, joten paikasta toiseen siirtymiseen menee melkein aina paljon aikaa. Sitä halkoo moottoritiet, joita pitkin liikenne tehokkaimmin virtaa, mutta jotka toisaalta ovat ensimmäisenä tukossa ruuhka-aikaan. Kaupunki on myös lättänä, joten toista New Yorkia odottavat joutuvat pettymään. Siinä missä Nyki on rakennettu pieneen tilaan ja ylöspäin, LA on rakennettu matalasti ja laajalle alueelle. Ilman autoa Losissa ei tee juuri mitään, vaikka viime aikoina joukkoliikennettä onkin parannettu paljon. Niinpä ajattelinkin vuokrata siinä vaiheessa auton itselleni, kun asuntoauto-panssarivaunusta luovuttaisiin.

Heti ensimmäisenä iltana saatiin ”kaivattua” actionia, kun asuntoauton iso koko yllätti mut totaalisesti. Auton oikea peili rappasi viereistä kaistaa ajaneesta bussista vasemman peilin irti ja samalla meidän peili meni totaalisen säpäleiksi. Saatiinhan soppa aikaan. Poliisit eivät lopulta vaivautuneet paikalle, koska henkilövahinkoja ei sattunut. Sainpahan soittaa 911:een, kokemus sekin. Onneksi otettiin autolle täysi vakuutus. Nyt jouduttiin itse maksamaan vain parinsadan dollarin etukäteistalletus, ja vakuutus kattoi loput. Muuten olisi saattanut poikaa ketuttaa. Ajoin vielä kolarin jälkeen takaisin leirintäalueelle, mutta sen jälkeen en sen auton rattiin koskenut vaan annoin Georgin hoitaa hommat. Onnettomuus sattui noin mailin päässä siitä missä asuin kymmenen vuotta sitten, eli vanha fraasi siitä että onnettomuudet sattuu useimmiten tutuissa paikoissa piti tässäkin paikkaansa. Tästä mulla ei ole kuvaa.

Seuraavana päivänä mentiin katsomaan LA Dodgersin peliä, Anni ja Victor tosin meni katselemaan nähtävyyksiä. Dodger Stadium ei ollut edes puolillaan, vaan mikäpä ihme: oli arkipäivä, ei mikään kansallinen tai koululaisten lomapäivä, ja peli alkoi klo 12 iltapäivällä! Itse peli oli leppoisaa pelailua auringonpaisteessa, vastassa ollut Arizona Diamondbacks hävisi lopulta 2-1. Yhtään home runia ei nähty, eli sikäli aika tapahtumaköyhä matsi. Pelin jälkeen mentiin Hollywoodiin kääntymään, ja illalla syötiin viisistään Venice Beachilla ja siivottiin auto palautuskuntoon.

"Take me out to the ballgame, take me out with the crowd.." Kovin on tyhjää katsomossa.



Mann's Chinese Theatre. Tämä on se paikka, missä starat ovat painaneet käden- ja jalanjälkensä sementtiin. Vanhimmat jäljet on 20-luvulta!

Kahdeksan yötä asuntoautossa olikin tarpeeksi, ja seuraavana aamuna palautettiin auto aikaisin. Tits suuntasi Havaijille, ja minä taasen buukkaamaani hostelliin. Olin yrittänyt jo useamman päivän ajan saada lippuja samana iltana pelattavaan Anaheim–Vancouver -lätkämatsiin, mutta Ticketmasterin sivut näyttivät jatkuvasti että lippuja ei olisi saatavilla. Vuokasin auton, ja suunnistin motareita pitkin sellaiset 50 mailia kaakkoon Anaheimiin. Oli kyllä huomattavasti mukavampi ajella Los Angelesin ruuhkissa pikkuisella Chevrolet Cavalierilla kuin tankkimaisella asuntoautolla. Parkkeeraus hallin lähellä maksoi 20$, mutta otin riskin ja maksoin sen. Hallin lippuluukulla sain kuulla, että lippuja oli vielä jäljellä, ne vain olisi seisomapaikkoja. Oulussa on peleissä seisomiseen tottunut, joten seisomapaikka sopi mulle mainiosti.


Arrowhead Pond on nykyisin nimeltään Honda Center


Ihan hyvät paikat vaikka pitikin seisoa. Tunnelma hallissa oli hyvä. Tässä Ducks on juuri tehnyt ottelun avausmaalin.

Itse peliä Anaheim vei näytöstyyliin. Ilman Canucks-veskari Luongoa peli olisi päättynyt jo varsinaisella peliajalla, mutta nyt se venyi toiselle jatkoajalle. Ratkaisu syntyi vähän helpohkosti, kun Anaheim taklasi kiekon hyökkäysalueella itselleen, ja Luongo katseli tuomariin kun ratkaiseva veto lähti. Vancouverin kausi loppui siihen, ja Anaheim eteni läntisen konferenssin finaaliin. Mun veikkaukset konferenssifinaaleihin menijöistä piti pintansa, veikataan nyt sitten, että Stanley Cupista pelaavat Anaheim ja Ottawa.

Seuraavan päivän omistin kokonaan vanhojen tuttujen paikkojen koluamisen: kävin bongaamassa paikan, jossa asuttiin perheen kanssa kevät 1997, mun koulun ja pari muuta paikkaa, jotka olivat jääneet mieleen. Tuntui vähän samalta kun aikanaan palasin Joensuuhun ensimmäistä kertaa sieltä poismuuton jälkeen, oliskohan ollut noin seitsemän vuoden tauon jälkeen… Melko nostalgista meininkiä kaikkiaan. Iltapäivällä palautin sitten auton, ja seuraavana aamuna oli aikainen herätys ja lento Havaijille. Siitä lisää myöhemmin.



Täällä tuli asuttua: Veteran Avenue 424, Los Angeles


Emerson Middle School: tuolla tuli käytyä seiskaluokan kevät.


Westwoodin kylässä, lähellä meidän kämppää, on muun muassa Twentieth Century Foxin alkuperäinen leffateatteri.

Tätä brändiä on ollut ikävä kaikki nämä kymmenen vuotta. Me encanta!


Harry Perry. Tuo hullu ukko luisteli Venice Beachilla jo kymmenen vuotta sitten.

Auringonlasku, Venice Beach

Kalifornian kansallispuistot

Kuluneet seitsemän päivää on tullut kierreltyä Kaliforniaa, joten en metsän keskeltä ole oikein pystynyt tänne mitään kirjoittamaan. Nyt pientä reportaasia.

Ensimmäinen yö asuntoautossa vietettiin San Franciscon eteläpuolella, kaupungin jenkkifutisjoukkue 49ersin stadionin kupeessa. Yöstä mitättömällä paikalla parkkipaikalla saatiin maksaa vajaat $80. Se olikin sitten viikon kallein majoitus.

Seuraavana aamuna suunnitelmissa oli käydä tsekkaamassa legendaarinen Golden Gate Bridge ja ajella sen jälkeen hissukseen Yosemitea kohti. Silta oli ihan hieno, se muistuttaa mua aina siitä yhdestä Bond-leffasta, jonka lopputaistelu käydään Golden Gaten vaijereissa. Parkkeerattiin auto bussipaikalle yhden toisen pakettiauton perään. Kun tultiin takaisin autolle, meidän auto oli blokattu vihaisten bussikuskien toimesta. Yksi tuli siihen vinoilemaan, että sakkopaikka, kolmesataa dollaria, hyvää päivänjatkoa. Pikku rupattelujen jälkeen saatiin kuitenkin bussit väistämään ja päästiin liikenteeseen.

Ei nuo vaijerit ihan noin tuhdilta näyttäneet etäämpää:


Golden Gatelta jatkui matka Berkeleyhyn, joka on tunnettu yliopistostaan. Tämä kampus oli huomattavasti SFU:ta hienompi (tosin mikä tahansa on. Paitsi Oulun yliopisto), ja koko kaupungista huomasi että kysessä on ensisijaisesti opiskelijakaupunki.


Berkeleyn jälkeen jumituimme iltapäiväruuhkaan, ja matka oli todellakin hissukseen etenemistä. Emme päässeet päivän aikana Yosemiteen asti, jäimme parinkymmenen mailin päähän yöksi.

Viikonloppuna Yosemitessa olikin sitten kolmenkymmenen asteen helteet, mikä oli ihan mukavaa vaihtelua Raincouverin jatkuvalle sateelle ja San Francisconkin mereisen kolealle säälle. Vielä ei oltu ihan huippusesongissa, joten puistossa oli suht rauhallista, vaikka meidän leirintäalue olikin viimeistä paikkaa myöten täynnä. Vesiputoukset oli tosi hienoja, mutta villieläimiä ei nähty. Tosin Anni ja Victor uskoivat nähneensä karhun ollessaan iltakävelyllä. Ainoa negatiivinen asia Yosemitessa oli se, että leirintäalue oli kaukana suihkuilta ja vielä kauempana pyykinpesutiloista. Lämmintä sentään riitti.


Yosemiteen mennessä avautui tällainen maisema. Taustalla näkyy Yosemiten laakso ja yksi puiston suurista vesiputouksista.


Sama vähän lähempää.

Karhuvaara! Meille kerrottiin Yosemiten portilla, että jos satuttaisiin tällaiseen törmäämään, meidän pitäisi huutaa: "Bear, go away, bear", täsmälleen näillä sanoilla. Typerät amerikkalaiset.

Ilma +30 astetta, vesi +4. Kukaan ei kuitenkaan pudonnut.


Nämä kallioseinämät oli aika vaikuttavia, varsinkin kun laakson pohjalla ne ympäröi maisemaa joka puolelta.


Joko mun kameran asetuksissa on vikaa tai tämä orava on vetäny muutakin kuin pulkkaa. Epäilen edellistä. Joopa joo.

Arvoimme pitkään menisimmekö Kuolemanlaaksoon vai Kings Canyonin kansallispuistoon. Päädyimme lopulta jälkimmäiseen, mutta tämä kansallispuistopa olikin vielä käytännössä suljettu. Olisi sinne asuntoauton kanssa päässyt, mutta minkäänlaisia palveluita siellä ei olisi ollut, suihku mukaanlukien. Ex tempore teimme ratkaisun yöpyä läheisessä Sequioan kansallispuistossa, mutta sekin osoittautui todella ankeaksi. Loppujen lopuksi parkkeerasimme auton leirintäalueen parkkipaikalle, kun ainoa avoinna ollut leirintäalue oli jo täynnä.

Sequioan vetonaulana on maailman suurimmat puut, jättiläispunapuut. Matkalla pois kansallispuistosta kävimme katsomassa miltä ne näyttivät.


Päädyttiin loppujen lopuksi yöpymään leirintäalueen parkkipaikalla.


Tiedän, ilkeää

Tässä vähän perspektiiviä. Tuo puu on vielä elossa!

Edellisillan vastoinkäymisistä tuskastuneina päätimme ajaa saman tien rannikolle. Yövyimme biitsileirintäalueella lähellä Santa Barbaraa. Seuraavana päivänä oli suunnitelmissa ajella LA:han.

Selvittiin vielä samana päivänä rannikolle, which was nice.

San Francisco, CA

Ensimmäinen aamu San Franciscossa valkeni siis iloisissa merkeissä, kun lentoyhtiö oli yön aikana tuonut mun kadonneet matkatavarat hostellille. Ei siis tarvinnut koko lomaa olla samoissa vaatteissa. Hostellin aamupalan jälkeen lähdettiin kaupunkiin, ja kelistä huomasi Vancouverin sateiden jälkeen heti, että nyt ollaan Kaliforniassa.


Aijaijai. Nyt loppui California dreaming, tämä on lomaa!

Otettiin Union Squarelta ratikka rantaan, ja hieman yllättäen pääsimme Alcatrazin-kierrokselle miltei saman tien. Kun viimeksi kymmenen vuotta sitten olin perheen kanssa San Franciscossa, vankilasaari jäi näkemättä, kun kyseisen viikonlopun kaikki lähdöt oli myyty loppuun.



Nykyään Alcatraz on museokäytössä, ja kierroksella sen historiaa esiteltiin monesta näkökulmasta ja monen aikakauden verran. Itse saarelta oli hienot näköalat San Franciscon keskustaan ja Golden Gate Bridgelle. Pari myyttiäkin rikottiin kierroksen aikana: Al Capone ei kuollut Alcatrazissa, ja saarelta maalle uiminen ei todellakaan ole mahdotonta, vaikka salmessa kova virtaus onkin. Itse asiassa phoenixilainen koululaisryhmä aikoi uida porukalla kyseisen välin. Sen sijaan se pitää paikkaansa, että vaikka muutaman vangin onnistuikin nokkelasti paeta vankilasta, niin kenenkään ei tiedetä selviytyneen hengissä maihin. Lisää triviaa: kaikkien gangstojen isä ja äiti, Al Capone, sai aikaan sen, että maitotölkkeihin (aikanaan ehkä pulloihin) alettiin painaa viimeisiä käyttöpäiviä. Ilman Allua olisi maidonjuonti Suomessakin vähän heikommissa kantimissa.


Tästä on kyse. Pahamainen vankilasaari keskellä San Franciscon lahtea.


Jotta pakeneminen olisi ollut entistäkin vaikeampaa, kukkulan huipulla sijainneeseen vankilaan johti vain yksi tie.


Sellejä.

Taustalla Downtown San Francisco

Kun Alcatrazista selvittiin takaisin maalle, mentiin syömään Fishermans Wharfille, joka on toinen kaikkien mainstream-turistien kohde Friscossa. Pääsin syömään aitoa länsirannikon clam chowderia, joka tarjoiltiin mielenkiintoisesti koverretusta leivästä. Oli hyvää, tuli syötyä lautanenkin.


Simpukkakeitto leivällä, kiitooosh

Sen jälkeen käytiin katsomassa merileijonia, jotka makoilivat laiturilla samalla lailla kuin kymmenen vuotta sittenkin. Meteli oli korviahuumaava, kun useat kymmenet otukset rääkyivät laiturilla. Nähtiinpä pari taistelupariakin, kun nämä laiskalta vaikuttavat elukat nahistelivat leikkisästi keskenään ja heittelivät toisiaan veteen.


Merileijonat on leppoisia

Rannasta kiivettiin Russian Hillille, joka on se kuuluisa mäki, josta useimmat San Franciscon mäkikuvat on otettu. Asunnoista ja autoista huomasi, että ihan vähävaraista sakkia paikassa ei asu.

Näkymä venäläiseltä kukkulalta

Kaikki varmaan tietää sen maiseman, jossa ratikka nousee mäkeä, ja taustalla San Franciscon lahdella näkyy Alcatraz. Tässä mun versio siitä:


Otettiin kyseinen ratikka ja ajeltiin sillä Chinatowniin. Kyseinen kaupunginosa on Jenkkilän suurin laatuaan. Tällä kertaa tyydyttiin kuitenkin vain kävelemään paikan läpi ja mentiin takaisin hostellille. Myöhemmin illalla mentiin syömään välimereiseen raflaan, jonka ruoka tosin oli aika heikkoa. Muut meni ruuan jälkeen leffaan, mutta itse huomasin kadottaneeni hostellihuoneen avaimen ja jouduin lähtemään etsimään sitä. Arvasin, että olin unohtanut sen ravintolaan, mutta se oli mennyt kiinni kun pääsin sinne takaisin. Matkalla takaisin hostellille törmäsin kuin ihmeen kaupalla ravintolan omistajaan, joka oli rupatellut meidän porukan kanssa tovin kun syötiin. Se oli löytänyt mun avaimet. Mun hyvä tuuri siis jatkui. Se siitä illasta...

Pitää kehua tätäkin hostellia, missä yövyttiin kaksi ensimmäistä yötä San Franciscossa. Adeleide Hostellissa oli kelvollinen aamupala, halpa vuokra ($24/yö), langaton netti, ja lisäksi paikka sijaitsi ihan San Franciscon ydinkeskustassa. Vähän vaikea sinne tosin oli aluksi löytää, sillä se sijaitsi melko huomaamattomalla syrjäkujalla:

Seuraavana aamuna tilattiin taksi hostellille ja suunnattiin puolen päivän maissa autovuokraamolle, josta meidän oli määrä hakea asuntoauto yhdeltä iltapäivällä. Kun lopulta päästiin auton kanssa liikenteeseen, oli kello jo neljä. Paljon säätöä. Koska meidän reissukolonnasta Titsillä ja Victorilla ei ole ajokorttia, ja Anni ei halua ajaa isoa autoa, niin minä ja Georg vuorotellaan ratissa seuraavan viikon ajan. Pakua isompaa autoa en ole koskaan ajanut, ja muutenkin ajoin viimeksi marraskuussa, kun Määtän Tuomaksen kanssa oltiin Finanssin ja Futuurin vuosijuhlissa (Tumpulle terveisiä!). Nyt pääsinkin sitten verestelemään ajotaitoja hyppäämällä camperin rattiin ja suuntaamalla suoraan freewaylle San Franciscon iltapäiväruuhkaan.

Selvittiin kuin selvittiinkin hengissä leirintäalueelle, vaikka matka kulkikin läpi kaupungin ydinkeskustan. Leirintäpaikka sijaitsee Downtownin eteläpuolella San Francisco 49ersin stadionin kupeessa. Täällä ollaan nyt ja laitetaan ruokaa. Tai siis, muut laittaa ruokaa ja mä näpyttelen tätä. Huomenna olisi tarkoitus mennä ensin pyöräilemään Golden Gaten tienoille, ja iltapäivällä lähteä ajamaan kohti Yosemite National Parkia.


Yllä ja alla: Tällä kaunottarella olisi tarkoitus taittaa matkaa.

Reissuun!

Viimeisellä opiskeluviikolla mulla oli kaksi tenttiä, joten aika meni pakkaillessa ja näihin valmistautuessa. Jälkimmäinen tentti oli myöhään perjantai-iltana, kun ulosmuuttopäivä oli sunnuntai, joten vähän häsläämiseksi homma meni. Lauantaina mentiin vielä vaihtariporukalla bilettämään downtowniin, joka ei eräissä tapauksissa kauheasti ainakaan edistänyt matkaan lähtöä sunnuntaina. Joka tapauksessa päästiin reissuun, ja lopulta meidän vuokra-auto suuntasi Seattleen.

Mun huone ulosmuuton hetkellä. Ei ollut kertaakaan noin siistiä kevään aikana.

Rajalla ei tällä kertaa ollut isommin ongelmia, mikä oli alkumatkan säädön jälkeen iloinen yllätys. Heti Jenkkien puolelle päästyä keli tuntui lämpiävän ainakin viidellä asteella, joten nyt se kesä kai sitten alkaa. Seattleen saavuttiin (Rachel, Anouk, Alex, mä) alkuillasta, ja loput porukasta tuli myöhemmin reittibussilla. Meitä oli kaikkiaan kymmenen henkeä, joista me jatketaan viiden hengen porukalla (Anni, Victor, Tits, Georg ja mä) Kaliforniaan. Hostelli oli tällä kertaa Green Tortoise, joka oli hinta-laatusuhteeltaan ehkä paras, missä olen tähän mennessä ollut. Tofino oli ehkä laadukkaampi muuten, mutta kun ajattelee, että tämä GT sijaitsee ihan Seattlen keskustassa, niin kilpparihostelli oli erinomainen diili. Voin suositella kaikille, jotka tänne eksyy!

Hieno valoilmiö Seattlessa

Maanantaina meidän pikku autokunta meni ensin Underground Tourille. Itselle tämä oli jo toinen kerta kyseisellä kierroksella, eikä se ollutkaan enää yhtään niin mielenkiintoinen. Samat vitsit kierroksen vetäjällä oli kuin viime kerralla, vaikka kyseessä oli eri opas! Kierroksen jälkeen mentiin pikavisiitille Seattlen eläintarhaan, joka olikin ihan hieno. Paikan vetonaulana oli hiljattain syntynyt tiikerinpentu, joka temmelsi itsensä kokoisen pehmolelutiikerin kanssa. Lisäksi zoossa oli hieno pimeä osasto, jossa oli lepakoita ja muita öisiä eläimiä. Pari otosta:

Mystinen lintu

Amerikan ruskeakarhu eli grizzly on kuulemma ihmiselle kaikkein vaarallisin. Kaikki Hopeanuolta pienenä katsoneet voi varmaan samaistua tähän.

Tiikerinpentu retuuttaa pehmolelutiikeriä. Tämä oli siis eläintarhan ykkösvetonaula. Aika tehokkaasti pentu osasi iskeä lelun kaulaan.

Muut olivat menneet lentokentälle hyvissä ajoin, mutta itse en (luonnollisesti). Lopulta kuitenkin selvisin sinne. Lento San Franciscoon meni nopeasti ja kivuttomasti, mutta perillä odottikin yllätys, kun mun matkalaukku ei missään vaiheessa ilmestynytkään liukuhihnalle. Eipä ole mulle ennen sattunut. Tätä kirjoittaessani hostellilla en ole kuullut vielä laukusta mitään. Toivottavasti löytyy nopeasti, muuten voi jossain vaiheessa alkaa syödä miestä. Edit: seuraavana aamuna Alaskan Airlines oli löytänyt mun laukun ja toimittanut sen hostellin respaan. Asiallista, nyt pystyy keskittymään lomailuun!

Mun lätkäveikkauksesta sen verran, että ei ollut juuri hurraamista. Suosikit pitivät pääosin pintansa - tiesin jatkoonmenijöistä Detroitin, Vancouverin, Buffalon, Ottawan ja New Jerseyn, mutta Anaheim, San Jose ja NY Rangers puolestaan näyttivät hauista. Suomalaiset ovat jälleen olleet pimennossa, kun ratkaisupelit alkoi.

Toisen kierroksen veikkaus:
Detroit-San Jose -> Detroit jatkoon
Anaheim-Vancouver -> Anaheim jatkoon
Buffalo-NY Rangers -> Buffalo jatkoon
New Jersey-Ottawa -> Ottawa jatkoon

Varsin yllätyksettömästi siis mennään. Koska satun Kaliforniassa pyörimään, niin suunnitelmissa olisi mennä katsomaan paikan päälle mahdollinen viides peli sarjassa Anaheim-Canucks. Saapa nähdä.

San Franciscosta lisää myöhemmin. Nyt täältä tähän.

Viimeinen viikko kampuksella

Nyt kun opiskeluja on jäljellä vajaa viikko ja kelit lämpenee myös täällä, niin tässä pari vähän keväisempää otosta kampukselta.

Joskus ensimmäisissä postauksissani väitin, että Simon Fraserin kampus on ruma kuin mikä. Onhan täällä kyllä betonia käytetty reilusti, mutta maisematkin on toisaalta komeita.

Tällaiset näkymät West Mall Centren lukusalista. Vaikka mä Töölön katoista tykkäänkin, niin ehkä tämä menee sen maiseman edelle mikä HSE:n päärakennuksen lukusalista avautuu.


Convocation Mall eli kampuksen katettu keskusaukio


Academic Quadrangle on jumalattoman kokoinen neliönmallinen rakennus, jossa on suurin osa yliopiston luentosaleista ja luokkahuoneista. Kuvat yllä ja alla on neliön sisäpihalta.

Terry Fox on paikallinen suuruus, entinen Simon Fraserin opiskelija, joka sairastui parikymppisenä syöpään ja yritti nostaa varoja juoksemalla halki Kanadan. Academic Quadranglen pihalle on pystytetty patsas herran kunniaksi.

Kampuksen kirjasto. Ehkä rumin rakennus ikinä, missään.

Kaksi tenttiä jäljellä ja Kalifornia-TJ näyttää 7 päivää!

P.S. KÄRPÄT!

Playoff time!

Aika Vancouverissa käy vähiin, enää on jäljellä kymmenen päivää. Flunssasta on parannuttu, juuri parahiksi ennen siitepölykautta. Noh, tämä lähtis morjestaan palmuja, pakoon kutisevia silmiä, tukkoista nenää ja muita allergisen luontaisetuja.

Nyt on päästy tenttivaiheeseen, eli luennot loppui viime viikolla. Siinä missä useimmilla vaihtareilla on 2–3 tenttiä, joillakin jopa nolla, niin itselläni on edessä neljä lopputenttiä. Näistä kaksi on huomenna torstaina ja kaksi ensi viikolla. Molempien rahoituksen kurssien, Derivativesin ja Inven, tentit on siis ”iloisesti” samana päivänä. Ne on samalla ainoat mun täällä käymistä kursseista, joiden arvosanat siirtyy kauppiksen opintorekisteriotteeseen, koska kyse on pääaineesta (tää on taas niin tätä). Paremminkin olis voinut niihin valmistautua, mutta on ollut vähän parempaa tekemistä. Ei se mitään, luottavaisin mielin.

Viime lauantaina tuli käytyä Vancouverin pyörivässä ravintolassa Harbour Centressä (kuva paikasta pari postausta alempana). Käytiin Rachelin kanssa ensin syömässä kiinalaista, ja sen jälkeen mentiin jälkkärille itse näköalaravintolaan. Selkeä ilta, joten kaupungin valot näytti todella upeilta. Valitettavasti mun kameralla ei voi ottaa ulkona kuvia pimeän aikaan, joten niitä ei ole. Maanantaina mentiin Rachelin ja tämän kummisedän kanssa pääsiäisbrunssille. Oli jälleen hyvät setit.

Eilen sain iloisia uutisia Suomesta, sillä minut valittiin seuraavaksi kylliksi eli SEFEn kylteriyhdyshenkilöksi. Kassu Stenbäckin ja Sanna Markkasen jalanjälkiä siis seurataan. Kiitos Sannalle herätyksestä, että tajusin tähän mielenkiintoiseen hommaan hakea. Kylli-pesti alkaa elokuussa ja jatkuu vähintään puolitoista vuotta, mikä on hienoa. Yksi viime vuosien parhaista päätöksistä oli lähteä KY-toimintaan mukaan (Tirppa 05, kv-viikko 05), sillä sitä kautta päädyin hallituksen tiedotusvastaavaksi, mikä varmaan painoi myös tässä valinnassa. En aikanaan päässyt ensisijaisesti hakemaani valiokuntaan, mutta sen sijaan minut kelpuutettiin Tirppaan. Sattumien summa.

Sitten vähän jääkiekkovuodatusta:

Kärpät! Näyttäisi siltä, että Oulun ylpeys kyykyttää jälleen muuta Suomea SM-liigassa. Viimeisen neljän kauden aikana kaksi kultaa, hopean ja pronssin voittaneen jengin tarvitsisee ottaa vielä yksi voitto Jokereista, ja siihen on kolme ottelupalloa. Vuodesta -98 on tullut seurattua joukkuetta suunnilleen päivittäin, mutta nyt jää ratkaisut näkemättä. Onneksi on nettiradio. Toivottavasti ratkaisevat huomenna Raksilassa. Tai no. Toivottavasti ylipäänsä ratkaisevat.

SM-liigan päättyminen tarkoittaa aina myös sitä, että NHL:n playoffit alkaa! Tänä vuonna on luonnollisesti tullut pitkästä aikaa seurattua sarjaa vähän tarkemmin, ja koska Kanadassa ollaan, niin meininki on sen mukainen. Vancouverissa on vielä lisäksi erityinen buumi päällä, sillä Canucks on pelannut paremmin kuin vuosikausiin. Ei puhettakaan, että peleihin voisi saada lippuja maksamatta törkeää ylihintaa. Kaupungilla sen sijaan näkee Canucksin lippuja enemmän kuin vaahteralippuja, ja porukka on säännönmukaisesti pukeutunut joukkueen väreihin. Oma pitkäaikainen suosikkini LA Kings ei tänä(kään) vuonna päässyt pleijareihin, joten ajan hengen mukaisesti nautin pudotuspelihuumasta ja hyppään Canucksin bandwagoniin (© Jatkoaika.com 2007).

NHL:n pudotuspelit vuorostaan tietävät sitä, että suomalaisessa mediassa aletaan spekuloida sillä, ketkä suomalaiset ”vapautuvat” maajoukkueen käyttöön. Itseäni tämä vuosittainen hössötys lähinnä ärsyttää – en ihmettele yhtään, jos suomalaisia ei pitkän ja raskaan kauden jälkeen huvita lähteä neppailemaan itävaltoja ja kazakstaneita vastaan kahden viikon turnaukseen, joka ei kiinnosta ketään paitsi suomalaisia, kun sillä välin maailman parhaat ratkovat Stanley Cupia rapakon tällä puolella. Suomessa mahdollisia kieltäytyjiä sitten kohdellaan maanpettureina. Toivottavasti kaikki mahdolliset suomalaisjoukkueet menevät mahdollisimman pitkälle eikä kukaan pelaaja vahvista MM-joukkuetta (vaikka tämä ei olekaan mahdollista – ei teoriassa eikä varsinkaan käytännössä, sillä Stanley Cup karttaa suomalaisia pelaajia niin kuin menestys suomalaisia joukkueita yleensäkin lajista riippumatta). Tulipas taas oltua kyyninen. Pitäähän suomalaisella medialla ja kaljamahakisaturisteilla olla jotain jännättävää. Jatkukoon siis spekulointi.

Pikku veikkaukset Stanley Cupin ensimmäisen kierroksen ottelupareista kevyen, suorastaan petterisihvosmaisen analyysin höystämänä. Saapa nähdä kierroksen jälkeen, miten osui. Pitkävedosta en ole voittanut mitään lähes kymmeneen vuoteen (joskaan en ole juuri myöskään pelannut), joten näihin voi suhtautua asiaankuuluvalla vakavuudella.

Läntinen konferenssi:
Jokainen ottelupari on mielenkiintoinen ja ennakkoon melko tasainen. Hienoa.

Detroit–Calgary
Calgary on ollut tällä kaudella yllättävän heikko. Detroitin punakone sen sijaan jyräsi jälleen läntisen konferenssin voittoon, Kipper ei yksin riitä. -> Detroit jatkoon

Anaheim–Minnesota
Minnesotan puolustus vastaan Anaheimin hyökkäys. Anaheim on tässä melko tasaiseksi veikatussa parissa ennakkosuosikki, mutta uskon, että Niklas Bäckströmin johdolla Wild venyy yllätykseen, eikä Teemu Selänne saa vieläkään mestaruussormusta. -> Minnesota jatkoon

Vancouver–Dallas
NHL:n ruotsalaisjoukkue vastaan suomalaisjoukkue. Muuten joukkueet on melko tasaiset, mutta Canucksin veskari Roberto ”Bobby Lu” Luongo ratkaisee tämän sarjan. -> Vancouver jatkoon

Nashville–San Jose
Nashville johti siihen aikaan koko NHL:ää, kun kävin katsomassa niiden pelin Canuckseja vastaan maaliskuussa. Siitä joukkue putosi neljänneksi kun Detroit ohitti sen keskisessä divisioonassa. Uskon kuitenkin, että joukkueella on taitoa ja tahtoa sen verran, että San Jose kaatuu. Peter Forsbergin tosin olisi syytä herätä. -> Nashville jatkoon

Itäinen konferenssi:

Buffalo–NY Islanders
NHL:n runkosarjan voittanut ja siinä eniten maaleja mättänyt Buffalo hoitanee tämän sarjan ilman vaikeuksia. Islesin pääsy playoffseihin varmistui vasta viimeisellä kierroksella rangaistuslaukauskisassa. Materia jyrää tässä parissa. -> Buffalo jatkoon

New Jersey–Tampa Bay
Ensimmäisen kierroksen toiseksi hajuttomin, mauttomin ja värittömin ottelupari, Vincent Lecavalierista ja Martin St Louisista huolimatta. Eiköhän idän kestomenestyjä New Jerseyn trap ja Martin Brodeur ole valttia tässä parissa. -> New Jersey jatkoon

Atlanta–NY Rangers
Eiköhän Atlanta hoitele tämän. Jagr on runkosarjapelaaja, ja Rangersin muutkin tähdet hyytynevät pudotuspeleissä. -> Atlanta jatkoon

Ottawa–Pittsburgh
Pudotuspelien kestoepäonnistuja vastaan tulevaisuuden tähtien joukkue. Niin hyvä kuin Penguins onkin hyökkäyspäässä, puolustus vuotaa liikaa. -> Ottawa jatkoon

Tulihan taas sepustettua. Varsinainen päivän epistola.

Flunssaa, lätkää ja ravintoloita

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet toisaalta tapahtumarikkaita, toisaalta eivät kuitenkaan välttämättä niin mielenkiintoisia, että niistä viitsisi enempäänsä kirjoittaa. Olen ollut viimeiset kolme viikkoa sitkeässä flunssassa, minkä vuoksi tämä aika on tullut oltua vähän fleguna. Urheiltuakaan ei ole tullut yhtä ainutta kertaa lähes neljään viikkoon, kun taas ennen flunssaa tuli useammin kuin joka toinen päivä tehtyä jotain. Taidanpa mennä lääkäriin heti huomenna.

Keskiviikkona 21.3. oli kampuksen West Mall Centressä kauppiksen Go Abroadia vastaava tapahtuma, jossa paikallisille esiteltiin mahdollisuutta lähteä vaihtoon. Ei tuntunut juuri kiinnostavan, sillä sen kahden tunnin aikana, mitä itse paikalla olin, kävi ständeillä ehkä kaksi opiskelijaa. Illalla menin sitten Rachelin kanssa matsiin, pelinä Canucks–Nashville Predators. NHL:n senhetkinen kärkijoukkue jäi Canucksien jalkoihin 2–0, eikä siinä auttanut Peter Forsberg eikä Paul Kariyakaan. Vancouverin Tommi Santala teki kauden ensimmäisen maalinsa. Peli oli ehkä vähän tylsä, vaikka onhan se aina tapaus kun kärkijoukkue jätetään nollille.

Seuraavana päivänä oli illalla Business Administration Student Societyn järjestämä banketti, joka oli ihan mielenkiintoinen. Tapahtuma oli järkätty varta vasten bisnesopiskelijoiden verkostoitumisen edistämiseksi. Minut plaseerattiin pöytään, jonka nimikkoyritykset eivät liiemmin kiinnostaneet, joten siinä mielessä illan anti jäi vähäiseksi. Tarjolla oli kuitenkin kolmen ruokalajin illallinen, joka oli ihan asiallinen jopa vähän kipeänä. Lauantaina oli bileet, joissa oli vähän outo fiilis eikä koko iltana oikein tapahtunutkaan mitään.

Sunnuntaina vuorossa oli sushi-illallinen ja lissää kiekkoa. Tällä kertaa Canucks pelasi Colorado Avalanchea vastaan. Olin ostanut tähän peliin lipun jo aikaisemmin, ja myöhemmin selvisi että vaihtareista myös Flo ja Fabi tulivat peliin. Viihdyttävä peli, paljon maaleja, Joe Sakic oli liekeissä ja Avs voittikin pelin 5-4 rankkareilla. Ensimmäinen tänä keväänä paikan päällä näkemäni peleistä, jonka Canucks hävisi, ja samaten ensimmäinen jossa suomalaispelaaja ei tehnyt maalia. Samalla taisi tulla tämän kauden NHL-kiintiö täyteen, voi olla että playoffseihin ei saa lippuja ellei ole valmis maksamaan törkeää ylihintaa. Ellei sitten Kaliforniassa satu matseja siihen aikaan kun siellä olen.

Metron ikkunasta. Oikealla Canucksien kotihalli GM Place, vasemmalla BC Place Stadium, joka toimii 2010 olympialaisten avajais- ja päättäjäisseremonioiden paikkana. Paikasta romahti tammikuun lumimyrskyissä katto, ja siitä raportoitiin mediassa Suomessa asti.


Matalan profiilin mustan pörssin lippukauppaa, mjitaaah?


Patriotismia pohjoisamerikkalaiseen malliin: Canucks-Preds Pregame Show. Jotenkin kansallislaulu ei sovi mielestäni jääkiekko-otteluiden alkuun Suomessa, mutta NHL:ssä siitäkin on onnistuttu tekemään ison luokan show. Star-Spangled Bannerin aikana yleisö on vielä rauhassa, mutta O Canada avaa äänijänteet. Edmontonissa viime keväänä pelatuissa finaaleissa ei tarvittu Kanadan kansallislauluun esilaulajaa ollenkaan, kun yleisö piti niin kovaa mekkalaa!


Canucks-Avs Pregame

Seuraava viikko meni lähinnä kampuksella flunssan kanssa tuskaillessa. Tiistaina, perjantaina ja lauantaina tuli kuitenkin jälleen käytyä ulkona syömässä, kun se kerran täällä on suht edullista ja valikoimat loistavia. Perjantaina oli myös kotibileet, joissa oli astetta enemmän äksöniä kuin edellisellä viikolla. Kampuksella oli RezFest -bileet samana iltana, joten jossain vaiheessa bileasuntoon tuli arviolta 25 random-tyyppiä kuokkimaan. Sweet. Myös jyväskyläläiset (muut täällä vaihdossa olevat suomalaiset) tuli ensimmäistä kertaa paikalle, hauskaa että tulivat.

Taas käytiin syömässä pikku annokset pastaa.

Lauantaina käytiin tarkastamassa Kitsilano, joka on Vancouverin boheemimpi kaupunginosa Downtownin eteläpuolella. Alueella sijaitsee mm. hieno hiekkaranta sekä sen välittömässä läheisyydessä alueen isompi yliopisto, University of British Columbia. Ihan biitsikelit ei tosin olleet kyseessä. Sunnuntaina paikallinen sää yllättikin taas ”iloisesti”, kun saatiin lunta pitkästä aikaa. Tämä ei tosin pitkään maassa pysynyt, mutta on tuo keli aika lailla Suomen vastaavia kylmempi viimeisen kuukauden aikana ollut.

Myös Vancouverissa osataan rakentaa itäsaksalaisittain.


Robson and Thurlow, Vancouverin kaupallinen ydinkeskusta. Tämä kulmaus on "kuuluisa" kahdesta vastakkain sijaitsevasta Starbucksista.


Syrjäkuja Broadwayn varrella. Taustalla näkyy Downtown ja sen takana Pohjois-Vancouverin vuoret.


Tylyn niminen kahvila.


Kitsilano.


Tässä kuvassa on Vancouver aika hyvin tiivistettynä: biitsi, meri, jahti, pilvenpiirtäjät sekä lumihuippuiset vuoret.


Pössyttelevä koira. Kitsilanossa tietenkin.


Enpäs ollut ennen yksityiseen laguuniin törmännyt.


Huhtikuun ensimmäisenä saatiin vielä lunta.

Sen jälkeen pyörähti käyntiin viimeinen kouluviikko ennen tenttikautta, tiimalasissa on aikaa vajaat kolme viikkoa. Aika täällä on mennyt todella nopeasti, ei halua vielä pois! Toisaalta, kun kelit on olleet vähän viileämpiä, niin reissaaminen vähän lämpimämpiin maisemiin lukukauden jälkeen on ihan paikallaan. Suunnitelmissa olisi mennä ensin viiden hengen vaihtariporukalla Seattlen kautta San Franciscoon ja Los Angelesiin. Sieltä porukka jatkaa kuka minnekin, minä lennän reiluksi viikoksi Havaijille, jonne tulee Vancouverista toisista vaihtareista ainakin Emeli, Johanna ja Youri. Sieltä mitä ilmeisimmin jatkan New Yorkiin, josta minulla on paluulento Suomeen 24.5.

Tofino, Vancouver Island

Olen ollut pari viikkoa lievässä mutta sitkeässä flunssassa, joten ei ole tullut tehtyä mitään mainittavaa, mistä olisi jaksanut kirjoittaa. Viime viikonloppuna sen sijaan menimme isolla vaihtariporukalla Tofinoon, joka on vajaan kahdentuhannen asukkaan pikku kalastajakylä Vancouverin saaren länsirannalla. Vancouver Island on sellainen 80 km x 400 km kokoinen saari itse kaupungin edustalla, joten ihan mistään luodosta ei ole kysymys. Tofinossa oli kyseisenä viikonloppuna valasfestivaalit, joten odotuksissa oli että näkisimme myös näitä meren leppoisia otuksia.

Lähtö oli perjantaiaamuna, jolloin neljä autokuntaamme suuntasi autovuokraamon kautta lautalle. Tämä kuskasi meidät Nanaimoon, josta pääsi ajamalla Tofinoon neljässä tunnissa. Itse jaoin auton ruotsalaisten Johannan ja Emelin sekä australialaisen Bazin kanssa. Tunnelma meidän autossa oli letkeä, sen sijaan saksankieliset saivat lauantaina melkein tappelun aikaiseksi omassaan (mistä syystä lauantaina kukin autoporukka kulkikin omana ryhmänään). Perjantaina ei tapahtunut mitään ihmeempää, käytiin syömässä vähän tuoretta kalaa. Oma annokseni oli mainio sekoitus erilaisia mereneläviä, siinä oli tuoretta lohta, ruijanpallasta, ostereita, simpukoita jne. Ruuan jälkeen suunnattiin kylän ainoaan baariin, jossa tunnelma oli juuri niin alkuvoimainen (?) kuin sellaisesta maailman länsireunalla sijaitsevasta paikasta voi kuvitella. Illan viimeinen hidas oli AC/DC:n Thunderstruck…

Hostelli sentään oli mainio.Lauantaina jokainen autokunta lähti heti aamusta omaan suuntaansa, ja isommalla porukalla nähtiin taas vasta illalla. Me käytiin bongaamassa mm. paikallinen sademetsä sekä Wickaninnish Beach, jossa oli jonkinlainen valasnäyttely. Tämä vuodenaika on valaiden kevätmuuton aikaa, ja Tofinon tienoilla piti siis olla Pacific Rim Whale Festival, mutta ainakaan katukuvasta sitä ei erottanut mitenkään. Asiaan saattoi vaikuttaa, että niin perjantaina kuin lauantaina satoi koko ajan, niin kuin viimeisten kolmen viikon aikana voittopuolisesti muutenkin.

Lauantai-iltana ostettiin kuusi kiloa samana aamuna kalastettua lohta, ja ruotsin tyttäret kokkasivat fileestä meidän koko isolle porukalle erinomaisen aterian. Sen jälkeen mentiin samaan baariin kuin perjantaina, mutta koska kyseessä oli St. Patrick’s Day, niin kaikki paikalliset olivat liikenteessä, ja puolet porukasta joutui jonottamaan melkein tunnin päästäkseen sisään paikkaan, jonne kukaan ei varmasti jonottaisi missään muualla kuin Tofinossa. Ilta meni hyvin siihen asti kun tuli valomerkin hetki, jolloin en löytänyt takkiani mistään. Kun sitä ei etsintöjen jälkeenkään löytynyt mistään, niin ei auttanut muu kuin jättää tuntomerkit baariin ja mennä takaisin hostellille ilman sitä. Koska paikassa ei ollut narikkaa, niin oletin, että joku oli nyysinyt sen siitä kasasta, jossa meidän porukan takit olivat. Seuraavana aamuna kun heräsin, niin oli iloinen yllätys, kun takki oli meidän hostellihuoneessa! Selityksenä tähän oli se, että kun osa meistä lähti hostellille heti paikan suljettua niin osa jäi vielä hengaamaan baarin edustalle. Youri oli bongannut mun takin ja kaulahuivin jonkun paikallisen sankarin päällä, ja sain ne takaisin. Kaverit on hieno asia.

Sunnuntaina oli viikonlopun paras keli, sillä vettä ei satanut. Suuntasimmekin valasristeilytoimistolle, joka järjesti kierroksia rannikon tuntumassa. Noin kolme tuntia kestäneen kierroksen aikana näimme valkopäämerikotkia, hylkeitä, merileijonia, saukkoja ja myös harmaavalaita. Miekkavalaita eli orcia emme kuitenkaan nähneet, mikä oli pikku pettymys. Risteilyn jälkeen lähdettiin kotiin, ja Vancouveriin saavuttiin myöhään illalla. Sellainen reissu. Kannatti kyllä tehdä tämäkin, vaikka sain uudestaan flunssan valasristeilyllä.

Seuraavalla viikolla tapahtuu vaihteeksi taas vähän enemmän, kun menen kahteen NHL-matsiin sekä business-opiskelijoiden bankettiin, ja lauantaina on jälleen bileet kampuksella. Flunssakin alkaa hellittää pikku hiljaa. Lisäksi koulua on enää reilut neljä viikkoa jäljellä, jonka jälkeen on edessä viiden viikon loma ennen paluuta Suomeen. Suunnitelmat ovat vielä vähän auki, reissusta enemmän sitten, kun se tulee ajankohtaisemmaksi.

Tästä näkee, että Tofino on hyvin pitkälti keskellä ei mitään, tai kirjaimellisesti maailman äärissä. Kartalla se on tuo vihreä nuoli vasemmassa laidassa.


Tämä oli viikonlopun teema. Brittiläisen Columbian maisemat on kyllä huikeat, jopa auton ikkunasta. Tässä ollaan jo saarella, matkalla kohti Tofinoa.



Perillä.


Ekana iltana mentiin safkaamaan. Tokihan piti syödä kalaa, tämän tuoreemmaksi se ei enää muutu. Kuvassa etualalla SFU:n business-laitoksen kv-koordinaattori Rosanne Ng, joka on tehnyt meidän vaihdon eteen ihan älyttömästi hommaa. Loistotyyppi, joka vielä tykkää hengata vapaa-ajalla vaihtareiden kanssa. Itse asiassa Rosy järjesti koko reissun Tofinoon.


Tsunami? Ei, vaan Wickaninnish Beach.


Is it safe to swim here? NO! Vastarannalle Japaniin matkaa sellaiset 5000 kilometriä.


Ihkaoikea kanadalainen sademetsä.


Bongaa kuvasta ruotsalaistyttö.


Puuvertaus. Tuo oli vissiin mammuttipetäjä.


Pieniä sieviä sieniä, vai mitä se Don Huonot aikoinaan lauloikaan. Miksi tämä kuva on tässä, en tiedä! Nuo oli vaan jotenkin niin erikoisen näköisiä.


Valaan kallo ja mittatikku


Meidän reissukolonna valmiina valasristeilylle. Ylärivi: Martina (GER), Birgit (AUT), Florian (AUT), Anouk (NED), Anni, Victor (FRA), Johanna (SWE), Fabian (GER), Milo (NED), Georg (GER), Tits (NED), Sarah (NED), Emeli (SWE), Youri (NED) ja Sophia (NED). Alarivi: Baz (AUS), Livia (NED) ja minä. Varsin paljon hollantilaisia siis.


Ensimmäiseksi risteilyllä bongattiin hylkeitä luodolla.


Melkein sama asia, mutta nämä on puolestaan merileijonia. Noilla ei tuntunut olevan kiire mihinkään.


Valas.