Loppureissu

Havaijin jälkeen nettiä oli saatavilla varsin rajoitetusti, tai sitten aikaa ei koskaan ollut bloggaamiseen. Tässäpä reissun viimeiset viikot näin jälkikäteen:

Takaisin Vancouveriin ja Vancouver Islandille

Matkasuunnitelmiini kuului alun perin Nykin ja Washington DC:n lisäksi pari päivää Philadelphiassa ja pari Bostonissa. Kuitenkaan yksin reissaaminen ei ole aina niin innostavaa, joten kun vaihtoehtona oli viettää muutama päivää lisää Vancouverissa Rachelin ym. tuttujen kanssa, niin muutin suunnitelmia sen verran, että menin viideksi päiväksi takaisin Brittiläiseen Kolumbiaan.


Tällainenkin löytyi Downtown Vancouverista. Enää 1006 päivää vuoden 2010 talviolympialaisiin, jiihaa!


Maailman suurin jääkiekkomaila Duncanin kaupungista. (Kuten alempaa käy ilmi, tästä tuli sanomista)

Asuin siis Rachelin luona, ja toisena päivänä suunnattiin heti aamusta autovuokraamon kautta Vancouver Islandille, ja tarkemmin sanottuna provinssin pääkaupunkiin Victoriaan, joka mulla oli aiemmin keväällä jäänyt näkemättä. Kaupunki oli selkeästi eurooppalaisempi kuin yksikään reissussa tähän mennessä näkemäni kaupunki: talot olivat vanhempia ja matalampia kuin niin Vancouverissa, LA:ssa kuin San Franciscossa. Brittiläisen Kolumbian hallinto on siis keskittynyt tänne, joten kaupungissa oli aika paljon myös siihen liittyviä rakennuksia.


Victorian merellisyyttä ja eurooppalaista rakennustyyliä


Joku Victorian monista hallintorakennuksista.

Victorian ykkösnähtävyys oli B.C.:n museo, jossa vetonaulana oli Titanic-näyttely. Siellä oli esillä hylystä ongittuja esineitä, faktaa ja muuta sälää itse laivasta. Vaikka myös muu museo oli todella mielenkiintoinen, niin tämä näyttely oli kuitenkin maineensa veroinen. Esillä oli muun muassa kaikkien laivassa matkustaneiden nimet matkustajaluokittain, ja jaoteltuna pelastuneisiin ja menehtyneisiin. Suomalaisiakin oli Titanicin kyydissä jokunen, ainakin kuusi nimeä sattui silmään. Suurin osa näistäkin meni laivan mukana, mutta ainakin pari selviytyi.


Tuo oli hieno näyttely. Tosi paljon tavaraa ne on onnistunut pelastamaan Titanicilta, kuten lompakoita, astioita, matkalaukkuja jne.


Tällä tavalla Kanadassa mainostettiin joukkovelkakirjoja WWII:n aikana


Ostaisitko kahvisi Kuppa-Joelta?


Rachel ja joku rantapummin näköinen heebo. Jep jep.

Kävimme toki myös testaamassa kaupungin mainioita sushiravintoloita, jotka eivät nämäkään pettäneet. Pari päivää Victoriassa vietettyämme lähdettiin takaisin Vancouveriin. Siellä olisi muuten ollut melko helppo ajaa, mutta liikenneruuhkissa seisominen kypsytti. Saatiin lopulta auto kuitenkin takaisin vuokraamoon, ja otettiin bussi kampukselle, jossa oli pienimuotoiset barbecue-pippalot. Seuraava päivä olikin sitten lähtöpäivä, ja se meni pakkaillessa ja miettiessä, miten parhaiten välttäisin ylipainosta johtuvat sakot. Lopputuloksena oli, että toinen matkalaukku olisi niukasti alle painorajan ja toinen olisi siinä kintaalla, otetaanko sitä edes koneeseen. Air Canadan check-in Vancouverissa oli kuitenkin sellainen, että matkustajat laittaa itse matkatavaransa liukuhihnalle, joten vältin sakot. Haikeiden jäähyväisten jälkeen suuntasin yötä vasten Toronton kautta Washington DC:hen.


Washington, District of Columbia

Washingonissa olin melko varhain seuraavana aamuna, mun oli määrä viettää siellä yksin pari päivää. Ensimmäisen päivän vietin lähinnä keskustassa kierrellen. Yhdysvaltojen pääkaupunki oli melko tylsä, siellä oli lähinnä vaan virastorakennuksia ja erilaisia monumentteja. Valkoinen talo, Washington Memorial ja State Capitol tulivat kaikki nähtyä, ja ne oli itse asiassa melko mitäänsanomattomia. Kaupungin poikkikadut oli nimetty amerikkalaiseen tyyliin numeroilla, mutta vähän mystisempää oli se, että ristikkäiskadut oli nimetty kirjaimilla! Sitten eri kaduilla on lempinimet, jotta niitä ei sotketa numeroihin, eli esim. ”I St” on ”Eye Street”. Varsin järkevää.


Lintuperspektiiviä DC:stä juuri ennen laskeutumista. Tästä käy kaupungin outo ruutukaava aika hyvin ilmi. Keskellä State Capitol, myös Washingon Monument näkyy hyvin. Kamerakännykälle jälleen hyötykäyttöä!

Pari kuvaa hallintorakennuksista ja muista:

State Capitol kadun päässä


United States Treasury


Valkoinen talo kera turistin ja ilman



Washingon Memorial. Tämä jo 1800-luvulla rakennettu fallossymboli on muistaakseni 160 metriä korkea, ja sen juurelta on suora näköyhteys niin Valkoiselle Talolle, Lincoln Memorialille kuin State Capitolillekin. Mittakaava käy hyvin ilmi lipputangoista ja juurella olevista ihmisistä.


Lincoln Memorial. En jaksanut kävellä tuonne asti, joten tyydyin räppäisemään kuvan Washingon Monumentin juurelta.


FBI oli remontissa. Tästä sai sentään ottaa kuvia...


Yhdysvaltain kansallisteatteri on kämäisempi kuin Suomen vastaava


Mjitaah, luonnonsuojelua Amerikassa? Kai tämä on joku käytännön pila


Verizon Centerissä pelaavat mm. NBA:n Washington Wizards ja NHL:n Capitals. Rakennuksen vierestä alkoi Chinatown, alla sen portti.



Washingtonin metro oli siisti, tehokas ja muutenkin näppärä. Toimi kuin junan vessa siis.

Seuraavana aamuna en päässyt kovin aikaisin liikenteeseen, mutta kun pääsin, menin ensimmäisenä metroon ja suuntasin Pentagonille, joka sijaitsee pääkaupungissa toisella puolella jokea keskustasta. Washingtonin metro on kuulemma Jenkkilän paras, ja todella siistiltä ja modernilta se vaikuttikin. Kun pääsin Pentagonille, ehdin räpsiä pari kuvaa pahaa aavistamatta. Ehdin kävellä ehkä kymmenen metriä, kun joku ohikulkeva täti-ihminen totesi mulle, että alueella ei saa kuvata. Aloin siinä miettiä poistaisinko kuvat, kun parin sekunnin päästä vartiomies käskee sadan metrin päästä mun olla aloillani ja juoksee mun luo tenttaamaan, miksi kuvaan. Koska passi oli jäänyt hostellille, hommasta kehkeytyi melkoinen soppa. Vartija soitti kollegansa paikalle, ja tämän tehtävä oli ilmeisesti vahtia mua sillä aikaa kun tämä ensimmäinen tenttasi mua ja kirjasi kaiken sanomani muistiin. Mun lompakko ja taskut tutkittiin läpikotaisin (ei kelvannut suomalainen ajokortti ID:ksi näille, ylläri), ja sain selitellä miksi olin Washingtonissa ja aikaisemmin Vancouverissa, mitä teen Suomessa, miksi mulla oli lentolipun kantaosa Honolulusta San Franciscoon.

Tilanne oli lähinnä turhauttava, kun vartijoille ei kelvannut se, että olisin heidän nähtensä poistanut kaikki kaksi Pentagonin rakennuksesta ottamaani kuvaa. Tällä kertaa vastaaminen ainoastaan siihen, mitä kysyttiin oli varmastikin paras tapa selvitä tilanteesta (vrt. alkumatkan selkkaus Amsterdamissa. Lentokenttävirkailijan ei olisi tarvinnut tietää, että matkan tarkoitus on opiskelu Kanadassa – New Yorkiinhan siinä oltiin matkalla, jos vaikka kahdeksi päiväksi.). Vartijat soittivat mm. rajaviranomaisille ja saivat ilmeisesti vahvistuksen, että olin edellisenä päivänä saanut normaalin kolmen kuukauden luvan Yhdysvalloissa oleskeluun. Vielä ennen vapauttamistani jouduin luonnollisesti poistamaan kuvat jotka olin ottanut, sekä vastaamaan kamerani läpi selanneen vartijan kysymyksiin siitä, mitä joissakin kuvissa oli. ”That is the world’s biggest hockey stick in Duncan, B.C., Canada, Sir”. Niinpä niin. Voinpa ainakin sanoa, että tulin lähes pidätetyksi Jenkeissä. Rasti seinään.

Pentagonin episodin jälkeen otin metron paikkaan nimeltä Eastern Market, jossa ajattelin olevan jonkinlaisen torin tai edes jonkun ostarin. Sellaisia siellä ei ollut, sen sijaan paikka oli vanhaa kasarmialuetta, jossa sain kävellä varmaan viisi minuuttia ennen kuin ensimmäinen caucasian tuli vastaan. Ei siinä mitään, ihan leppoisalta alueelta se vaikutti. En välttämättä kuitenkaan menisi sinne pimeän aikaan. Illalla en tehnyt juuri mitään erikoista, valmistauduin vaan seuraavan päivän aikaiseen lentoon. Rupattelin varmaan tunnin huonetoverinani olleen floridalaisen paikallisen pikkupoliitikon kanssa, joka oli Washingtonissa lobbaamassa osavaltion edustajaa. Sain kuulla oivia vinkkejä veronkieroon amerikkalaisittain sekä paljon republikaanien ja istuvan presidentin mollausta.


The Big Apple

Seuraavana aamuna lensin jo toista kertaa vaihdon aikana New Yorkiin, jossa oli tarkoitus olla tällä kertaa viisi päivää. Tällä kertaa ei lentokenttävirkailijoilta sääliä herunut ylipainoisia matkatavaroita kohtaan, vaan jouduin pulittamaan $50 sakkoa. Vaikka lensin LaGuardialle, joka on Manhattania lähinnä oleva lentokenttä, shuttlebussilta kesti ruuhkassa melkein pari tuntia ennen kuin päästin hostellille. Kun hostelli viimeksi sijaitsi Harlemissa, tällä kertaa osoitteena oli HI-Hostel Upper West Sidella, joka olikin huomattavasti rauhallisemman oloista seutua. Nakkasin kamat sinne ja lähdin pyörimään iltapäiväksi Greenwich Villageen. Heti ensimmäisenä iltana tapasin Queensissa vaihdossa olleen Pohjolaisen Lauran sekä pari tämän vaihtarikaveria, puolalaisen Monikan ja saksalaisen Patrikin, jotka asuivat eri hostellissa vain parin korttelin päässä omastani. Heidän kanssaan käytiin tutustumassa pariin kaupunginosan baariin.

Seuraavana päivänä oli suunnitelmissa lähteä liikenteeseen aikaisin, mutta lähtö venyi, kun muut olivat edellisenä iltana kadottaneet lukkokaappinsa avaimen jonnekin. Ei sitä saatu kuitenkaan auki. Kierreltiin Upper West Sidea, jossa ei ollut juuri mitään itseä kiinnostavaa, mutta nähtiin kuitenkin pari kirkkoa, Columbia Universityn kampus sekä sunnuntain suurtapahtuma, AIDS-marssi. Kesti melko kauan, ennen kuin muu porukka oli valmis suuntaamaan eteläiselle Manhattanille. Mentiin Empire State Buildingiin, joka oli itselleni jo toinen kerta siellä, mutta tällä kertaa päivänvalossa. Illemmalla käytiin syömässä sushia.

Näkymät Empire Statesta etelään. Etäällä oleva korkeiden talojen rypäs on siis Financial District. Sen oikealla puolella merellä näkyy pikkuruisena Vapauden patsas.

Näkymä länteen Hudson-joelle ja sen yli New Jerseyhyn. Kuvassa keskellä näkyvä häkkirakennelma on pystytetty rantaan golfin harjoittelualueeksi! Sille paikalle Titanicin oli määrä aikanaan rantautua. Oikeassa laidassa etualalla, korkean talon takana oleva pyöreä rakennus on Madison Square Garden.

Näkymä pohjoiseen. Kuvassa etualalla Rockefeller Center ja taaempana Central Park. Jossain kaukana horisontissa häämöttää The Bronx.

Seuraavana päivänä teimme kuka mitäkin, itse suuntasin Meatpacking Districtiin ja West Villageen. Näimme lopulta iltapäivästä, kun mentiin porukalla Chinatowniin syömään päivällistä ja jatkettiin siitä katsomaan Little Italyn sunnuntai-iltaista katukarnevaalia. Samalla päätettiin, että seuraavana päivänä yritettäisiin saada liput Conan O’Brienin nauhoituksiin.


iPod näkyi New Yorkin katukuvassa - tuntui, että metrossa joka toisella on sellainen. Sitä myös mainostettiin paljon joka paikassa.


Varastointia kiinalaisittain. Tai sitten jätteen dumppausta.


Shelevä. Näin pankissa. Kaupunginosasta ei liene epäselvyyttä.


Little Italyssa oli kova meno myöhään sunnuntai-iltanakin. Alla italialaista huumoria. Parkkeeraisitko tähän?

Monika, Patrik ja Laura poseeraa metrossa

Ostamani Lonely Planet totesi, että halutessaan päästä katsomaan Conania livenä pitäisi Rockefeller Centerillä olla viimeistään aamuseitsemältä, kun stand by -lippujen jako tapahtuisi yhdeksältä. Oltiin sitten paikalla 6:30, mutta siltikin jonossa oli jo muutama ihminen ennen meitä. Kaksi ensimmäistä oli suomalaisia, kuinkas muuten. Pikku hiljaa jono kasvoi, ja aamuyhdekään mennessä siinä oli väkeä jo viitisenkymmentä. Oli jonossa muitakin suomalaisia, mutta he olivat lopulta myöhässä. Jonotus toimi sillä periaatteella, että stand by -lipuilla varustetut pääsisivät show’hun vain siinä tapauksessa, jos oikeiden lippujen omistajat eivät ilmestyisi paikalla. Tällä kertaa 20 ensimmäistä stand by -jonottajaa pääsi nauhoituksiin, ja me oltiin tässä joukossa sijoilla 5.–8. Kuitenkin se, että pääsisimme nauhoituksiin, ratkesi vasta puoli tuntia ennen itse nauhoituksen alkua. Luonnollisesti valokuvaamisesta ei ollut puhettakaan.


Rockefeller Center. Talvella tuossa ravintolan paikalla on maailmankuulu luistelurata. (Tuttu mm. Yksin kotona 2 -leffasta)

Väkeä alkaa jo olla jonossa NBC:n studioilla. Hupaisa sattuma, että jonon kärjessä liikennemerkissä lukee "No standing any time". Taitaa vaan tarkoittaa autoja kuitenkin.

Iltapäivän vietimme kuka mitenkin, itse vietin iltapäivän NoHossa ja SoHossa, ja tapasimme taas NBC:n studioilla hetki ennen nauhoitusten alkua. Itse studio oli pienempi kuin miltä se televisiossa näyttää. Kakkosluokan stand by -katsojina meidän paikat sijaitsi takarivissä, mutta sieltäkin näki lavalle ihan mainiosti. Vieraina oli tällä kertaa Dominic Monagha Lostista, Chris ”Ludacris” Bridges ja esiintyjänä Rickie Lee Jones. Itse show oli livenä vieläkin hauskempi kuin televisiossa, erityisesti Max Weinberg & The Max Weinberg Seven veti hyvin. Vieraat oli Rickie Lee Jonesia lukuun ottamatta tikissä. Samana iltana myös Vancouverissa vaihdossa ollut Anni saapui Nykiin, hän oli samassa hostellissa kuin minä.

Tiistaiaamuna mentiin Annin ja Lauran kanssa Bodies -näyttelyyn, joka oli lähinnä näyttely ihmisen anatomiasta. Täälläkään ei valitettavasti saanut kuvata. Mielenkiintoisen ja kohutun näyttelystä teki se, että näyttelyssä ihmiskehoa esiteltiin aitojen ruumiiden avulla. Kaikki näyttelyn elimet olivat joskus kuuluneet eläville kiinalaisille, mikä sinällään teki sen seuraamisesta vähän ällöttävää. Joku tutkija/tiedemies oli kehittänyt keinon, millä tavalla kehon nesteet saa kuivatettua siten, että elimet säilyy koossa eivätkä ne pilaannu. Joku hiusverisuonisto tai ääreishermosto oli aika siistin näköinen, kun pelkästään nämä suonet tai hermot oli jäljellä, mutta toisaalta jälleen tieto siitä, että ne oli kuulunut jollekin kuolemanjälkeisestä kohtalostaan todennäköisesti autuaan tietämättömälle kiinalaiselle puistatti. Eipä siinäkään mitään, mutta ei ihme, että viimeistään näytteillä olleet eri ikäiset keskenmenon kokeneet sikiöt ovat saaneet amerikkalaiset älähtämään.

Näyttelyn jälkeen Laura lähti kavereineen Philadelphiaan ja minä ja Anni jäätiin Nykiin. Yritettiin saada lippua illan baseball-otteluun New York Yankees–Boston Red Sox, mutta tämä osoittautui melko mahdottomaksi. Menimme Yankee Stadiumille noin tuntia ennen peliä, kun saimme kuulla, että lippuja olisi vielä muutama jäljellä, mutta ne olisivat $42 kappale. Jostain jääkiekosta tuon hinnan olisi voinut maksaakin, mutta ei nyt sentään baseballista. Koska Major League Baseballissa joukkueet pelaavat vastakkain aina useamman pelin peräkkäisinä päivinä, saimme 19 dollarin liput seuraavan illan peliin. Koska kuluvana iltana ei peliin menty, tapasin sitten vielä hollantilaisen kaverini Steven, jonka tunsin Sveitsin kv-viikolta vuodelta 2005. Hän oli New Yorkissa samaan aikaan koska oli Accenturen koulutuksessa siellä. Melko sattuma.

Keskiviikkona listalla oli sitten normi turistimeininkiä. Ensimmäisenä aamulla mentiin Battery Parkiin, ja nähtiin Ellis Island ja Vapaudenpatsas etäältä ja Financial District vähän lähempää. Päivän aikana poistuttiin Manhattanilta kahteen kertaan, kun ensin mentiin Brooklyniin ja illalla The Bronxiin katsomaan peliä. Brooklynissä jäätiin pois heti ensimmäisellä metropysäkillä kaupunginosassa nimeltä Williamsburg. Koskaan aiemmin en ole puhtaasti juutalaisessa kaupunginosassa ollut. En tiedä, oliko paikallisilla joku erityinen juhlapäivä, mutta kadulla oli paljon ihmisiä. Kaikki miehet oli pukeutuneet mustaan pukuun ja hassuun karvahattuun, ja ikään katsomatta kaikilla oli pää ajettu muuten kaljuksi pitkiä ja kiharia pulisonkeja lukuun ottamatta. Naisetkin olivat laittautuneet hienoksi. Kun lisäksi kaikki puhuivat ilmeisesti hepreaa eikä yksikään kaupan nimi ollut englanniksi, fiilis oli aidosti melko hämmentävä. Jossain vaiheessa tehtiin täyskäännös, marssittiin takaisin samalle metroasemalle ja jatkettiin matkaa. Nähtiin vielä pari muuta kaupunginosaa Brooklynissa ennen kuin otettiin metro pohjoiseen, The Bronxiin ja Yankee Stadiumille.


Taustalla zeppelin ja Vapaudenpatsas.

Täältä käsin vedellään ainakin toistaiseksi maailmantalouden naruja. Talo, jossa on iso lippu, lienee New York Stock Exchange.


Juutalaiskaupunginosassa oli tosiaan KAIKKI hepreaksi. Jopa koulubussit.

Anni ja mä Brooklyn Heightsillä. Taustalla Etelä-Manhattan. Tunnettu maisema sikäli, että täältä käsin moni näki 9/11:n iskut.

New York on yksi Jenkkilän harvoja alueita, jossa baseball on yhä alueen ykkösurheilulaji (kyllä, suuremmassa asemassa kuin jenkkifutis tai koripallo), ja Yankees on kahdesta pääsarjajoukkueesta ylivoimaisesti valovoimaisempi. Ottelun alussa Yankees lahjoitti Virgiania Techin yliopistosurmien uhreille peräti miljoona dollaria, ja ottelu oli omistettu tuon tapahtuman muistolle. Vaikka baseballista ei juuri kukaan suomalainen perustakaan, niin tämä peli oli ihan viihdyttävä. Yleisöä oli paikalla 55 000 kun stadionin kapasiteetti oli vain pari tuhatta suurempi, ja kun kotijoukkue runteli sarjajohtaja Bostonia juoksuin 8-3, oli tunnelma taattu. Heti ensimmäisessä vuorossa Yankees johti kolmen lyöjän jälkeen 3-0, ja sama tahti jatkui läpi ottelun. Ottelun lopussa saatiin ylimääräistä viihdettä katsomossa, kun eri katsomonosissa puhkesi pikku kärhämiä, joissa yleensä toisena osapuolena oli Bostonin väreihin pukeutunut humalainen kannattaja. Yankees -fanit palkitsi nämä tappelut raikuvilla ”asshole, asshole” –huudoilla, joiden saattelemana Red Sox -fani saateltiin ulos stadionilta. Pelin loputtua joukkoliikenne toimi yllättävän hyvin ottaen huomioon väkimäärä, ja päästiin ulos nopeasti.

Väkeä riitti. Vertaa Los Angelesin kuvaan pari bloggausta aiemmin. New York on baseball-kaupunki! Alla: Suomessakin usein näkyvän Yankees-logon lisäksi nurmessa oli Virginia Techin logo ja surunauha.


Seuraavana päivänä olikin sitten lähtö. Aamupäivällä käytiin kääntymässä Central Parkissa, lämmintä oli peräti +28 C. Puolenpäivän jälkeen shuttlebussi nappasi meidät kyytiin, ja tällä kertaa osoite oli JFK, ja lentoyhtiönä Finnair (Finskin korkeampien matkatavaroiden painorajojen vuoksi en joutunut tällä kertaa maksamaan ylipainoisista laukuista, jeh!). Yön yli lennettiin Suomeen, josta Anni jatkoi junalla Heinävedelle, itse puolestani otin jatkolennon Ouluun. Vaihto olikin sitten siinä, edessä on vielä muutto takaisin Vaasikselle ennen kuin aloitan työt.

Kiitos jos jaksoit lukea blogin läpi!

Havaiji - Welcome to Paradise

Lensin Havaijille LA:sta yksin, tarkoituksena oli tavata Youri ja kumppanit siellä lähipäivinä. Tämä saariketju keskellä Tyyntämerta vaati viiden tunnin lennon, mutta aikaeron vuoksi olin perillä jo yhdeltätoista, kun lento lähti Los Angelesista aamuysiltä. Lentokenttä oli mielenkiintoinen sikäli, että osa terminaaleista oli puoliksi ulkotiloissa, ts. katto oli pään päällä, muttei seiniä. Havaijilla keskilämpötila pyörinee siinä parinkymmenen asteen tietämissä vuorokauden- ja vuodenajasta riippumatta, joten mikäpä siinä. Tällä kertaa matkatavaratkin tuli perille niin kuin pitikin.


Tällaista keliä vuoden ympäri. Maistuis.

Suuntasin ensimmäiseksi HI-Hostel Waikikiin, joka oli nimensä mukaisesti juurikin tämän kuuluisan hiekkarannan vieressä, vajaan parin korttelin päässä. Ensimmäisen päivän ohjelmaan kuului lähinnä auringonotto rannalla ja naapuruston pikakartoitus. Paikallisia ABC-minisupermarketteja tuntui olevan vähintään kaksi joka korttelissa.


Biitsiperspektiiviä


Toinen päivä oli hyvin pitkälti samanlainen, eli pyörin lähinnä Waikikin alueella ja testasin paikallisia halpisruokapaikkoja. Ei valittamista. Illalla kävin käppäilemässä myös alueen ulkopuolella, joka muistuttikin heti lähinnä gettoa nuhjuisine pienkerrostaloineen. Tyypillisesti Waikiki on taas siisti ja kiiltokuvamainen hotellialue rantoineen, juuri sellainen jollaisena sitä mainostetaan. Aika pitkälti samankaltainen kuin välimeren turistirysät, siistimpi tosin:



Auringonlasku Waikikissa

Seuraavana aamuna otin bussin pohjoisrannalle, jossa Youri, Tits ja Johanna ja Emeli majailivat. Kun pääsin sinne, niin lähdettiin näiden vuokraamalla autolla heti takaisin. Mentiin katsomaan vesiputousta suht lähellä Honolulua, ja auto jätettiin normaalisti parkkiin. Kun palattiin putoukselta autolle, niin huomattiin että sademetsässä riehunut lyhytaikainen mutta rankka sadekuuro oli katkaissut painavan oksan puusta, joka sijaitsi suoraan auton edessä. Luonnollisesti koko parkkialueen ainoa katkennut oksa putosi juuri konepellille. Vakuutus ei kattanut tätä kuin osittain, joten muulle porukalle tuli ylimääräistä maksettavaa. Koko hommassa oli huijauksen makua: auto oli ihan rämä, mutta kuitenkin vakuutuksessa oli $1200 omavastuu, eli kallista lystiä.


Tämä vesiputous ei ollut ihan Yosemiten kokoluokkaa. Saatiinpa kuitenkin kuuro niskaan kun tuonne kiivettiin.


Tuo pikku lommo kustansi muille lopulta ilmeisesti $600

Tiistaina suuntasin omine nokkineni Pearl Harboriin, joka oli pienoinen pettymys. Battleship Arizona toki makasi siinä, minne japsit sen joulukuussa -41 upottivat, mutta muuten koko lahti siivottiin jo sodan aikana. Arizona Memorial on upotetun aluksen päälle rakennettu muistomerkki, joka koostuu ”maisemahuoneesta” ja pyhätöstä, jonne on kaiverrettu kaikkien usean tuhannen hyökkäyksessä menehtyneen amerikkalaissotilaan nimet. Laiva makaa matalassa vedessä, ja sen kansi on vain pari metriä veden pinnan alla, joten sen runko näkyy aika hyvin. Hyvin epäamerikkalaiseen tyyliin venereissu muistomerkille oli ilmainen, which was nice. Paluumatkalla ostin kirjan, jota lueskelin rannalla seuraavat pari päivää.


Pearl Harbor. Taustalla näkyvä valkoinen hökötys on upotetun Battleship Arizonan päälle rakennettu muistomerkki. Alla sama lähempää.

Isku Pearl Harboriin oli japanilaisten kannalta menestys. Tuon verran meni amerikkalaisia yksin Arizonan mukana. Yli kaksi kertaa enemmän uhreja kuin vaikkapa Titanicissa.


Osa M/S Arizonasta oli selvästi näkyvissä, ja jotkut osat jopa vedenpinnan yllä. Kuvassa laivan tykkitornin jäänteet.


Tämän japanilaiskoneen lentäjälle taisi käydä vähän ohraisesti.


Pearl Harborissa esiteltiin myös jenkkien asearsenaalia. Tämä on ilmeisesti sukellusveneestä ammuttava mannertenvälinen ohjus.

Keskiviikkona vaihdoin HI-Hostellista toiseen, Beachside Waikiki Hostelliin, koska myös muut olivat tulossa pohjoisrannalta sinne. Koska olin paikalla aikaisin, en päässyt huoneeseeni vaan jouduin viemään tavarani varastohuoneeseen pariksi tunniksi. Ei siinä mitään. Kun myöhemmin tulen takaisin aikomuksenani rekisteröityä sisään ja viedä tavarat huoneeseen, huomaan, että mun matkalaukkua ei ole missään. Nice, siellä oli ihan alkajaiseksi mun passi ja kaikki vaihtovaatteet! Kuulemma joku iso opiskelijaryhmä Stanfordin yliopistosta oli kirjautunut aikaisemmin päivällä ulos hostellista vieden mukanaan parisenkymmentä laukkua. Jotta asiat olisi olleet vieläkin enemmän sekaisin, ryhmä oli lähdössä samana iltapäivänä puolitoista kuukautta kestävälle Tyynen valtameren risteilylle, jolla sen oli määrä tehdä jotain tutkimusta.

Olin siis vähän lirissä. Ehdin soittaa Honolulun Suomen-kunniakonsulaattiin ja kysyä, mitä pitäisi tehdä, koska olin vielä menossa Kanadaan ennen kuin palaisin Suomeen. Vastaus oli, että lähin paikka saada uusi passi on Los Angeles, ja uuden lain mukaan passia myönnettäessä henkilön pitää itse olla paikalla, eli mulle olisi tullut kiva mutka matkaan, plus kaikkien vaatteiden hankinta (olin luonnollisesti rantakuteissa!). Koska en kuitenkaan voinut tehdä mitään asialle ennen kuin saataisiin tieto, onko ryhmä jo lähtenyt risteilylleen, päätin kokeilla surffausta. Se olikin siistiä, joskin yllättävän rankkaa käsille. Ei ole turhaan hehkutettu!

Kun palasin hostellille, laukusta ja ryhmästä ei kuulunut mitään, mutta onneksi hostellin ystävällinen henkilökunta sai kaikille ryhmän jäsenille soitettuaan lopulta kiinni yhden henkilön, ja laukku löytyi juuri ennen kuin nämä olivat alkamassa lastaamaan niitä satamassa, ja hostelli järkkäsi sille oikein taksikyydin. Opinpa ainakin sen, että passia ei kannata säilyttää matkalaukussa – ei, vaikka se olisikin lukittu. Kyynisesti sanottuna meikäläisen Kalifornian-Havaijin -reissun saldo oli kaksi hukattua matkalaukkua ja kolari. Vissiin mulla sitten on jotain hullun tuuria, kun näistä kaikista selvittiin. Samana iltana harrastettiin porukalla vielä pienimuotoista nestetankkausta, mutta ei siitä sen enempää. Torstai olikin sitten normipäivä.

Perjantaina mun ja Yourin oli määrä vuokrata auto päiväksi, mutta koska kaikki vaihtoehdot oli turkasen kalliita, niin päädyttiin käyttämään saaren bussiverkostoa, joka oli osoittautunut ihan toimivaksi. Ensiksi mentiin Sandy Beachille, joka on tunnettu bodysurffausranta. Nimensä mukaisesti ranta oli pehmeää hiekkaa, ja sitä saattoi erehtyä luulemaan ihan normaaliksi rannaksi. Pitkin rantaa oli kuitenkin kylttejä, joissa varoitettiin aaltojen suuresta voimasta. Tässäkin piti kokeilla ennen kuin uskoin (oululaiset varmaan sanois, että pölijä): aalloilla oli mukava kellua niin pitkään, kun pysyi aaltojen meren puolella. Mutta, siinä vaiheessa kun sattui olemaan aallon ja rannan välissä kun parimetrinen aalto murtui metrin, parin päässä, niin ei ollut juurikaan mitään tehtävissä (vasta liian myöhään kuulin, että murtumassa olevaan aaltoon pitää sukeltaa ennen kuin se tulee päälle). Aalto vei mennessään ja paiskasi jossain asennossa rantahiekkaan. Itse piti vain toivoa, että ei tulisi päälleen alas – myöhemmin luin matkaoppaasta, että ranta on yksi Havaijin vaarallisimmista, mikäli mittarina käytetään hengenpelastuksia ja murtuneita niskoja per vuosi. itse tulin olkapäälleni alas, ja ilmeisesti loukkasin sen jotenkin, sillä tietyissä asennoissa tuntuu (hermo)särkyä. Pitää käydä näyttämässä YTHS:ssä kunhan täältä selviää takaisin. En halua suurin surminkaan joutua tekemisiin amerikkalaisen terveydenhoitojärjestelmän kanssa, vaikka mulla matkavakuutus onkin. Hengissä siis kuitenkin selvittiin.


Niin huvittavan näköinen kyltti, että eihän tuota voinut ottaa vakavasti. Seuraavana hetkenä olinkin sitten turvallani rantahietikossa, mitä seuraava pikku klippi havainnollistaa:


Tällainen aallokko. Ei nuo näytä kovin isoilta, mutta kannattaa verrata ihmisten kokoon.

Rannan jälkeen oli suunnitelmissa mennä tsekkaamaan Diamond Headin vulkaaninen kraateri. Liftattiin kyyti jonkun paikallisen pick-up truckin lavalla, mutta perille päästyämme kuultiin, että se oli mennyt kiinni viisi minuuttia aikaisemmin. Jäi siis kraateri näkemättä. Illalla mentiin isommalla, n. 15 hengen porukalla paikalliseen baariin, mutta itse lähdin aikaisin pois että ehdin saada pari tuntia unta ennen kuin shuttle-bus tuli poimimaan mut hostellilta lentokentälle jo 4.30.

Lähtiessä oli ihan hyvä keli. Etualalla Diamond Headin kraateri, jonka mä siis missasin. Sen vasemmalla puolella näkyy Waikikin hiekkaranta ja hotellikeskittymä (korkeat rakennukset).

Sellasta Havaijilla. Kelien puolesta viikko oli ihan loistava, koko ajan yli +20 astetta. Seuraavaksi suuntasin takaisin Vancouveriin, jossa mun oli määrä viettää aikaa Rachelin kanssa ja reissata pikaisesti provinssin pääkaupunkiin Victoriaan ennen kuin lentäisin itärannikolle.