Kampuselämää

Nyt on tullut kolme viikkoa asuttua kampuksella ja rutiinit alkavat pikkuhiljaa löytyä (mikä ei välttämättä ole kovin positiivista). Pudotin kuin pudotinkin yhden viidestä kurssistani pois, kun työmäärä alkoi heti kättelyssä näyttää siltä, että aikaa ei jäisi mihinkään muuhun. Tuskin ne hyppivät ilosta kauppakorkeakoulun kansainvälisten asioiden toimistossa, mutta luulisi sen jo antavan jotain suuntaa, jos kaikki viiden kurssin vaatimuksella kauppikselta Simon Fraserissa vaihdossa olleista ovat suorittaneet täällä vain neljä kurssia. Kyllä neljässäkin kurssissa on tekemistä, sen on jo saanut huomata. Mutta nyt jää onneksi aikaa muuhunkin kuin lukusalissa nököttämiseen, sitä voi tehdä sitten Suomessa ihan tarpeeksi.

Tähän mennessä on tullut hengattua paljon kauppatieteitä opiskelevien vaihtareiden kanssa. Kampuksen, ja myös koko kaupungin, väestössä erittäin merkillepantavaa on se, että lähes joka toinen vastaantulija on aasialaista alkuperää (Jostain muistan lukeneeni, että englanti olisi jopa jo vähemmistökielen asemassa Vancouverissa!). Sen sijaan aika yllättävästi täällä ei juurikaan ole afroamerikkalaisia eikä latinoja. Ehkä ne on päättäneet jäädä parituhatta kilsaa etelämmäs Kalifornian aurinkoon. On täällä silti paljon muualta tulleita: Vancouverin ravintolatarjonnasta löytyy lähemmäs sadan eri kansallisuuden edustus. Kulinaristin paratiisi toisin sanoen. Täkäläisten asenne eroaa kuulemma sikäli jenkkien vastaavasta, että siinä missä siellä kaikki tungetaan samaan amerikkalaisuuden sulatusuuniin, niin täällä maahanmuuttajat saavat paremmin ylläpitää omaa kulttuuriaan ja perinteitään.

Koska kampuksella opiskelee yli 15 000 opiskelijaa, täällä on myös paljon erilaisia ruokaloita ja kahviloita. Kahvi on myös kunnon Starbucksia, eikä mitään päivän pannussa seissyttä sumppia (Raflalle terveiset) – se on lisäksi halvempaa kuin Starbucksin virallisissa kahviloissa, siitä iso plussa. Ruokailuvaihtoehtoja on niin sushibaarista ja intialaisesta ravintolasta ihan perusamerikkalaiseen burger-mättöön. Yleensä ottaen noiden ruokaloiden eväs ei ehkä ole ihan niin epäterveellistä kuin tuossa rajan toisella puolella, mutta terveellisemmistä vaihtoehdoista saakin kyllä sitten maksaa enemmän. Ihmiset kuitenkin selvästi syövät melko terveellisesti täällä: amerikkalaiseen tyyliin obeeseja ei kampuksella ole juuri vastaan tullut.

Se, että kampus on vuorella, luonnollisesti hankaloittaa hieman liikkumista. Iso osa paikallisista tulee tänne omilla autoilla, ja lisäksi neljä tiheästi ajavaa bussilinjaa kulkee kampuksen kautta. Opintojen alussa saimme paikallisen matkakortin eli U-Passin, joka on todella kätevä. Kortti maksoi sata dollaria, ja se kattaa kaiken matkustamisen koko lukukauden Suur-Vancouverin alueella. Bussien kanssa on kuitenkin toisinaan pullonkaulaongelma: esimerkiksi päivittäisen iltapäiväruuhkan aikaan täältä ei tahdo päästä pois millään. Vaikka busseja tulee koko ajan, niin myös niihin jonottajia on tuhottomasti. Muuten liikenne pelaakin sitten ihan mallikkaasti.

Kelien lämmettyä ja lumen sulettua kampus on alkanut vaikuttaa erittäin viihtyisältä, kaikesta betonista huolimatta. Ylioppilaskunta toimii täälläkin aktiivisesti, ja kampusalueella tapahtuu jatkuvasti paljon kaikenlaista. Tänään Muun muassa juhlittiin Convo Mall -keskusaukiolla kiinalaista uutta vuotta hienoin menoin. Maggie Benston Centerissä sijaitseva SFU:n kirjakauppa on kaksikerroksinen kompleksi, jossa alempi kerros on omistettu kirjoille ja ylempi melkeinpä pelkästään SFU-tuotteille, joita näkeekin kampuksella runsaasti. Rakas maailmanluokan yliopistomme voisi ottaa brändäyksestä ja myyvistä tuotteista esimerkkiä vaikkapa täältä. Kaikki kunnia myös kotoisalle KY-kirjakaupalle, mutta kauppakorkeakoulu voisi ottaa myös tässä asiassa vähän vetovastuuta esim. parempien tilojen muodossa. Kampuksen kirjasto taas on valtava kuusikerroksinen rakennus. Sen lukusalit ovat jo ehtineet tulla tutuksi…

Opiskelu on täällä melko erityylistä kuin Suomessa. Luennoilla on melko pieni rooli, sen sijaan palautettavia harjoituksia ja luettavaa on paljon, ja joissakin tapauksissa myös ryhmätöitä. Näin aamu-unisena on erittäin miellyttävää, että itselläni ei ole aamuluentoja yhtenäkään päivänä, ja lisäksi perjantai on täysin luennoista vapaa päivä. Nyt kun pudotin Business Communication -kurssin pois lukujärjestyksestäni, suoritan täällä siis neljää. Kurssit ovat Investments, Derivative Securities (nämä kaksi rahoituksen kurssia ovat teettäneet jo tähän mennessä ylivoimaisesti eniten työtä), Consumer Behavior ja Business, Society and Ethics. Johdannaiset ja kuluttajakäyttäytyminen ovat olleet mielenkiintoisia ja muutenkin erinomaisia, mutta kaksi muuta sen sijaan hienoisia pettymyksiä. Bisnesetiikan luennolla tuli todistettua sekin, että iso osa opiskelijoista todistettavasti nukkui, ja eturivissä istuneet kaksi aasialaista katsoivat läppäriltä animea sen sijaan että olisivat jaksaneet keskittyä luentoon. Kertonee paljon siitä kurssista.

Simon Fraserin opiskelijat maksavat lukukausimaksuissaan myös pakollisena lisämaksuna kampuksen hyvätasoisten liikuntatilojen käyttöoikeudesta. (Toisaalta, koska he kerran maksavat, niin heillä onkin täysi oikeus odottaa laatua.) Vaihto-opiskelijoiden ei onneksi tarvitse maksaa siitä. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, liikuntahalli sijaitsee kätevästi keskellä kampusta ja siellä on ajanmukainen kuntosali, hyvät palloilutilat ja uimahalli. Myös sauna tiloista löytyy, ja se on jopa suomalaisella mittapuulla ihan toimiva. Se, että tilat ovat ilmaiset, kunnossa ja niin lähellä (viiden minuutin kävely asunnolta) kyllä houkuttaa käymään siellä. Se onkin melkein ainoa asia, mikä täällä on ilmaista: muun muassa niin tulostamisesta (11 centtiä/arkki) kuin pyykinpesusta ($1 pesu + $1 kuivaus) joutuu maksamaan melkoista ylihintaa. Systeemi sinällään on ihan toimiva, kaikki nämä maksut tapahtuu älykortilla, johon pitää etukäteen ladata rahaa. Käyttämättä jääneitä rahoja ei luonnollisesti palauteta. Niin kuin olen aiemmin sanonut, kyllä nämä täällä bisnestä osaavat tehdä!

Soluasuminenkin on vaihteeksi ihan hauskaa. Täällä paikalliset ja vaihtarit asuvat sikin sokin, ja sekasolut ovat toimiva ja yleinen ratkaisu – melkein joka Townhousessa asuu kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, näin myös minun tapauksessani. Korealaisen viestinnänopiskelijavaihtarin lisäksi itselläni on kämppiksenä kaksi kanadalaista tyttöä, Sheena ja Maia, joista edellinen opiskelee sosiologiaa ja jälkimmäinen kinesiologiaa (?), joka on ilmeisesti lähellä liikuntatiedettä. Näiden kolmen viikon aikana ei varmaan ole kertaakaan ole ollut sellaista tilannetta, että oltaisiin oltu yhtä aikaa paikalla, ainakaan alakerran keittiö-olohuoneessa! Ei siis mitään kovin yhteisöllistä elämää meidän asunnon osalta. Maia sentään uskaltautui meidän vaihtariporukan mukaan baariin tässä yhtenä iltana. Oli hauskaa, niin kuin täällä keskimäärin muutenkin on ollut tähän mennessä.

Vapaa-aikaan (silloin, kun sellaista on ollut) täällä on kyllä riittänyt jos jonkinlaista aktiviteettia. Pitää tässä joskus lähiaikoina kirjoittaa niistä.

Tältä näyttää meikäläisen tämän kevään kämppä "Chilcotin House" ulkoapäin. Yläkuvassa sisäänkäynti on ensimmäinen, alakuvassa vastaavasti äärimmäisenä oikealla. Mun ikkuna on toisessa kerroksessa, myös yläkuvassa ensimmäinen ja alhaalla oikeanpuoleisin.



Alakerrassa on yhteinen olohuone-keittiö-härdelli. Omasta huoneesta en laittanut kuvaa tähän, koska se ei ole kaunis näky.


Kampuksella on hienot maisemat, taustalla näkyvät Pohjois-Vancouverin lumihuippuiset vuoret.


SFU:lla on myös oma, pääasiassa vapaaehtoisvoimin 24/7 pyörivä radiokanava. Melko vaatimattomissa tiloissa se toimii, mutta toimii kuitenkin.


Kampuksella on siis paljon betonia. Kuvassa Towers, jossa asuu lähinnä ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoita.


Kampuksen koosta kertonee jotain sekin, että täällä on oma ruokakauppa. Tuolla on tosin törkeän kallista ja lisäksi sinne kävelee melkein parikymmentä minuuttia asuntolasta, että enpäs varmaan ole ihan heti menossa uudestaan.


SFU:n kirjasto on iso kuin mikä. Opiskelupisteiden rivi jatkuu silmänkantamattomiin (ei nyt ihan, mutta on tuokin seinusta toistasataa metriä pitkä). Tuollapa ne päivät aika lailla kuluukin...

Yllä ja alla: tammikuun 25. päivänä Convocation Mallissa oli mystinen Fat Gung Choy Haggis Party. Kai tuo on joku pre-party kiinalaiselle uudelle vuodelle, tai sitten ei. En tiedä. (Edit 20.2.: en jaksanut tuolloin ottaa asiasta selvää, mutta onneksi wikipedia tietää tämänkin)



Vasemmalla Katja (Saksa) ja oikealla mun mentor, Saravie (Kanada)


Myös Kanadassa opiskelijat valvovat etuaan. Lukukausimaksumielenosoistus lienee läheistä sukua SYL:n Nouse jo -miekkarin kanssa.

Whistler

Viikonlopun reissun kohteena oli siis Whistlerin kylä ja laskettelukeskus vajaat sata kilometriä Vancouverista pohjoiseen. Vajaan 10 000 asukkaan kylän yhteydessä on Whistlerin ja Blackcombin huiput, jotka ulottuvat noin 2,4 kilometriin kumpikin. Moni oli paikkaa kehunut niin täällä kuin Suomessa, joten oli mielenkiintoista mennä päästä kokemaan se itse.

Matka tehtiin bussilla, olimme ostaneet paketit johon kuului meno-paluu Whistleriin, yhden päivän hissilippu sekä välinevuokra. Menomatkalla itseltäni pimeni tajunta heti kättelyssä ja heräsin vasta perillä. Kun sinne saavuttiin, huomasin heti ensimmäisenä, miksi olisi kannattanut pakata talvivaatteet mukaan. Whistlerissä oli nimittäin pakkasta ehkä –15°C, ja Vancouverin nollakeli unohtui nopeasti. Kun pakkasin vaihtoon, niin yhteen matkalaukkuun ei mahtunut liiemmin tavaraa, joten talvivaatteistahan sitä piti ensimmäisenä tinkiä… Meitä vastassa Whistlerissä oli onneksi loistava emäntämme Rosie, joka kuskasi meidät majapaikkaan pois pakkasesta. Meitä yöpyi 26 henkeä melko hienossa mökissä, josta tosin etukäteen oli varoiteltu että se olisi pieni… mitä vielä, kolmikerroksiseen alppihuvilaan olisi mahtunut vielä toiset 26 henkeä! Suurin osa porukasta oli vaihto-opiskelijoita, mutta oli siellä joukossa pari paikallistakin.

Samana iltana kävelimme Whistlerin keskustaan, suunnitelmissa oli mennä syömään ja ulos. Matkaa oli vain vajaat 1,5 kilometriä, mutta siitä huolimatta sitä muisti taas aivan yllättäen miksi talvivaatteet olisi olleet ihan kivat olemassa. Kun saimme syötyä ja jalkoihin oli taas palannut tunto, suuntasimme baariin. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, koko kylän kaikki paikat oli aivan totaalisen täyteen ammuttuja. Syynä tähän oli kuulemma se, että koska perjantaina Jenkeissä oli ollut Martin Luther Kingin muistopäivä ja ihmisillä lomat, koko paikka oli täynnä amerikkalaisia. Kun vielä lisäksi Kanadassa laillinen ikäraja baareihin ja viinanostoon on vain 19, kun se on Yhdysvalloissa 21, niin voi kuvitella miltä keskusta näytti. Olihan se toisaalta hupaisaa, kun känniset amerikkalaisteinit säntäili ja kaatuili t-paidoissaan (en siis ehkä ollutkaan ainoa joka ei osannut varautua pakkaseen!) melkein parinkymmenen asteen pakkasessa. Baariin emme siis joka tapauksessa päässeet. Suuntasimme takaisin mökkiin, jossa iltaa vietettiin juuri niin rauhallisesti kuin voi kuvitella (not). Melkein kaikki kuitenkin halusivat rinteeseen seuraavana päivänä, joten ilonpito ei jatkunut kovin pitkään.

Seuraavana aamuna herätys oli luonnollisesti aikainen, itselläni vielä muita aikaisempi, koska tarvittava vaatetus piti hankkia ennen rinteeseen menoa. Porukastamme hollantilaisella Yourilla ja hongkongilaisella Katiella oli vähän samat suunnitelmat. Haimme ensiksi hissiliput välttääksemme jonot myöhemmin ja suuntasimme etsimään laskuvaatteita kylään, joka itse asiassa alkoi suoraan alarinteiden juurelta! Lopulta löytyivät niin laskuhousut, välikerrasto, hanskat, lasit kuin pipokin. Taas tuli todistettua se, että kyllä täkäläiset bisnestä osaavat tehdä. Takin sentään olin älynnyt ostaa etukäteen halvempien hintojen Vancouverista. Seuraavaksi menimme hakemaan laskuvälineet. Suunnitelmissani oli ollut alun perin kokeilla snoukkausta ensimmäistä kertaa, mutta koska lautailunopettajaksemme lupautunut paikallinen Jason oli pari päivää aikaisemmin katkaissut kylkiluunsa, niin se siitä. Lienee oman terveyteni kannalta kuitenkin parempi, että pääsen harjoittelemaan lautailua jossain pienemmän kaliiberin mäessä.

Kun lopultakin päästiin rinteeseen, niin keli oli aivan loistava. Vajaat kymmenen astetta pakkasta, ja aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta. En käsitä, miksi en ole käynyt kertaakaan laskemassa sitten yläasteen! Koska Youri ja Katie olivat melkein täysin kokemattomia, ensimmäiset laskut menivät todella hitaasti. Saipahan itsekin taas välivuosien jälkeen tatsin lasketteluun. Jossain vaiheessa innostuin laskemaan sen verran lujaa, että eksyin muista. Mikäs siinä - pääsinpähän kokeilemaan pitkästä aikaa metsäreittejä, mahtavaa! Niitä tulikin jonkin verran natiaisena koluttua. Lunta Whistlerin rinteillä oli tosi hyvin, suksilla oli paikoin jopa vaikea laskea. Pääsinpä myös harjoittelemaan kaatumista, kun puuteri koulutti. Mikäs siinä, lopulta löysin toiset. Laskut olivat melko pitkiä, keskimäärin kesti vähintään 15 minuuttia päästä alas. Vaihtariseurueemme muilla jäsenillä oli ilmeisesti ollut myös siistiä, he lähtivät aamulla keskenään rinteeseen kun me huonosti varustautuneet suoritimme pakollista ostoskierrostamme.

Kämpille päästyämme osa porukasta lähti jälleen ravintolaan, mutta itse tyydyin syömään pienesti tällä kertaa. Kuitenkin kylälle tuli illalla lähdettyä kiertelemään, ja vaikka itsensä telonut Jason ei lautailemaan pystynytkään, löysi hän sentään paikallisena baarin jonne ei ollut liiemmin jonoja eikä edes sisäänpääsymaksua (aikaisemmin kävimme ovella kääntymässä paikassa, jossa tämä cover olisi ollut 20 $). Paikassa oli myös ihan pätevä liveartisti, joka tosin joutui kilpailemaan yleisön huomiosta Canuksien kanssa: samana iltana aikaisemmin pelattu matsi Torontoa vastaan tuli siellä screeniltä ja ties kuinka monesta ruudusta. Kun lopulta päästiin takaisin ”mökkiin”, suurin osa porukasta nukkui jo täyttä päätä. Melkein kaikki aikoivat mennä seuraavana päivänä uudestaan laskemaan, ja vaikka itsenikin teki mieli päästä rinteeseen uudelleen, niin tein päätöksen, etten kaikkien toppavaateostosten jälkeen ryhdy maksamaan 140 dollaria (!) seuraavan päivän hissilipusta ja välinevuokrasta.

Kun me ei-laskemaan-menijät herättiin seuraavana aamuna, niin muut olivat jo hävinneet rinteeseen. Lähdettiin etsimään aamupalaa ja katselemaan kylää tällä kertaa päivänvalossa, mutta minnekään ruokapaikkaan ei päässyt sisälle! Silminnähden rinteessä oli selvästi hiljaisempaa kuin edellispäivänä, joten yksi teoria oli se, että kaikki ihmiset olivat dokanneet lauantai-iltana niin paljon, etteivät he olleet rinnekunnossa. Koska keli oli jälleen mahtava – rinteeseen menneiden mukaan vielä lauantaitakin parempi – niin tyydyimme lounastamaan yhden paikan terassilla, jonka jälkeen katsastimme paikkoja. Kaupunkia kierrellessämme törmäsimme mm. vuoden 2010 olympialaisten Whistlerin-toimistoon. Kylässä ei sinällään ollut mitään ihmeellistä nähtävää, se oli lähinnä kaupallisempi ja tekemällä tehty versio eurooppalaisesta alppikylästä. Jälkeenpäin olisi ollut ehkä fiksumpaa laskea myös sunnuntaina. Päästin kuitenkin lähtemään takaisin Vancouveriin omalla porukallamme ajoissa, kun laskijoilla meni myöhäisempään iltaan.

Illalla Vancouverissa itselleni oli iloinen yllätys, että ”lähikauppamme”, viiden kilomerin päässä kampukselta sijaitseva Safeway-halpamarketti, oli auki puoleen yöhön. Kotimatkalla Production Wayn Skytrain-asemalla joku sekavan oloinen jätkä tuli selittämään jotain käsittämätöntä, ilmeisesti se yritti myydä pilveä. Thanks but no thanks. Vansterdamiksihan tätä kaupunkia myös joissain piireissä kutsutaan…

Summa summarum: huolimatta kontrolloimattomasta rahanmenosta Whistlerissä oli tosi siistiä. Maisemat oli upeat, rinteet sekä keli loistavia ja bileetkin asiallisia. Pakko päästä sinne vielä uudestaan tänä keväänä!

Tältä näyttää Vancouverin keskuslinja-autoasema Pacific Central.



Vaikka meitä oli paljon mökissä, niin hyvin mahtui sekaan.



Tällaisia tönöjä Whistlerissä oli paljon. Meidän majapaikka ei ollut ihan näin hulppea, mutta oli sielläkin mm. kolme kerrosta, jacuzzi jne.






Yllä ja alla: Whistler on rakennettu eurooppalaisten alppikylien tyyliin. Pari kuvaa kylänraitilta.




Whistlerin keskusaukio. Paikka oli päivällä täysin rauhallinen, mutta yöllä vastaavasti amerikkalaisten teinien bakkanaalien keskuspaikka.



Vuoden 2010 talviolympialaisten Whistlerin-toimisto oli aika vaatimaton.



Yllä ja alla: rinteessäkin käytiin. Puitteet oli aikas hienot.

Ensimmäinen kouluviikko

Ensimmäinen kouluviikko opetti jo sen, että helpolla täällä ei tule opintojen kanssa selviämään. HSE:n vaatimat viisi kurssia tuntuu käsittämättömältä, kun useimmille paikallisillekin jo neljässä on tarpeeksi tekemistä. Vielä kun osa kursseista on suhteellisen työläitä rahoituksen kursseja, niin a’vot. En kirjoita tähän itse kursseista sen enempää, koska niissä ei välttämättä ole mitään ylitsepääsemättömän mielenkiintoista. Samaa kauraa ne näköjään syö Ameriikan mantereellakin (ainakin kurssien suhteen). Itse ruoka onkin sitten juuri sitä, mistä joka paikassa puhutaan. Onhan täällä valinnanvaraa, mutta terveellisempi ruoka maksaakin sitten myös enemmän. Ei tämä kuitenkaan ihan niin karua meininkiä ole kuin Yhdysvalloissa ilmeisesti on tilanne monin paikoin.

Ensimmäisenä päivänä piti jonottaa Student ID, matkakortti, liikuntapassi, kurssikirjat ja hoitaa kaikki muukin byrokratia. Kampuksen kirjakaupan jono oli valehtelematta yli sata metriä, jono kiemurteli rakennuksen kerroksesta toiseen! Kun lopulta päästiin itse kauppaan, niin kirjoihin sai kyllä helposti uppoamaan enemmän rahaa kuin Suomessa. Kyllä täällä bisnestä osataan tehdä.

Tiistaina oli illalla pienehkö illanistujaissessio parin bisnes-vaihtarin kämpässä. Vaihto-opiskelijoista todella iso osa vaikuttaa opiskelevan täällä kauppatieteitä, ja porukka vaikuttaa rennolta. Illan mittaan jaksettiin porukalla ihmetellä, mikä hinku paikallisilla on hunajaolueen (!). Ihan karmeaa litkua.

Keskiviikkona edessä olikin sitten sama juttu kuin perjantaina: sankka lumipyry sotki liikenteen ja sulki kampuksen. Meikäläisen päivän ainoa luentokin peruuntui :) Proffa keskittyi luokassa jakamaan kurssiohjelmaa ja kiroamaan, että edes lähti yhden luennon takia ajamaan rinnettä kampukselle. Paikallisten kesärenkaat ja Burnaby-vuori on muuten aika lyömätön yhdistelmä: autoilla ei pääse oikein ylös eikä alas. Keskiviikkona tosin liikenne oli koko Brittiläisessä Kolumbiassa ihan sekaisin. Anni lähti kämppiksensä Victorin kanssa Downtowniin ostamaan lippuja vaihtareiden viikonloppuiselle Whistlerin-matkalle, mutta heidän bussinsa juuttui lumeen melkein alkumatkasta, ja he saivat kävellä useampia kilometrejä hangessa että pääsivät seuraavalle pysäkille. Jos joku sanoo, että ensilumi yllättää aina helsinkiläiset, niin näköjään täälläkin osataan. Tämä oli siis toinen kerta viikon sisään, kun liikenne meni lumentulon takia täysin sekaisin. Tiukkaa settiä. Illalla olisi ollut bileet jossain baarissa alhaalla (ei kampuksella), mutta kun vuorelta ei päässyt pois, niin se siitä sitten. Tulipa ainakin käytyä testaamassa kampuksen liikuntatilat, jotka olivatkin varsin messevät. Kuntosali oli uusittu viime syksynä, jolloin sinne hankittiin ajanmukaiset välineet. Pukuhuoneessa on ihan suomalainen sauna, joka tosin ei kyseisenä iltana ollut lämmin. Lisäksi urheilutalossa on oma uimahalli, jota sitäkään ei vielä ole tullut testattua.

Torstaina oli luvassa kampuksen kuppilassa vuoden avajaisbileet. Meitä vaihtareita varoiteltiin, että sinne olisi aina todella pitkät jonot, joten päätettiin olla ajoissa. Kun näin tehtiin ja päästiin sisään ilman jonotusta, niin saatiinkin vasta odotella että mitään tapahtuisi. Istuttiin siinä sitten neljä tuntia kolmen pöydän ääressä ja juteltiin niitä näitä. Bileet alkoi lopulta kymmeneltä, mutta kumpi lie ollut suurempi syy siihen, että ei sitä aikaisemmin – se, että paikassa alkoi joku paikallinen huvilupa vasta silloin, vai se, että televisiossa näkynyt Canucksien matsi loppu silloin? Ainakin paikalliset olivat ihan liimautuneina screenin ääreen niin kauan kun peliä vain kesti. Muutenkin paikallisten into Canucksiin näkyy katukuvassa: täällä ei ole yhtään noloa pitää jengin pelipaitaa päällä kaupungilla tai kampuksella liikkuessa. Itse bileet oli odotuksiin nähden lievä pettymys, mutta kuitenkin ihan ok. Vastasi meiningiltään ehkä normikuntista (KY:n bileitä). Narikkalaput olivat ihmeellisiä pikkulappusia, ja itse onnistuin kuin onnistuinkin taikomaan sen jonnekin kadoksiin juuri ennen poislähtöä. Sain kuvailla takkiani portsarille hyvän tovin ennen kuin tämä uskoi, että se todellakin on minun. Oli ilmeisesti hyvä aika lähteä kotiin.

Perjantaina ei ollut luentoja, joten keskityin tekemään muita kouluhommia ja valmistautumaan viikonlopun Whistlerin-reissuun. Iltapäivällä lähdettiin reilun parinkymmenen vaihtarin kanssa liikenteeseen ja ajettiin vajaat sata kilometriä pohjoiseen. Vancouver järjestää vuoden 2010 talviolympialaiset, ja Whistlerin kylä isännöi alppilajit. Samalla Whistler on Pohjois-Amerikan suurin laskettelukeskus, joten sitä odotti ihan mielenkiinnolla. Ensimmäinen opiskeluviikko takana!

Viikonlopun loistavasta reissusta lisää pikapuoliin.

Tällaiset jonot oli kirjakauppaan lukuvuoden ensimmäisenä päivänä. Saatiinpahan taas vähän maistiaisia täkäläisestä jonotuskulttuurista. Vaikka jono oli pitkä, niin lopulta se eteni kuitenkin jouhevasti.



Kampuksen keskusaukio, Convocation Mall kahdesta kuvakulmasta. Yläkuvassa Maggie Benston Centre, josta löytyy lähes kaikki tarvittavat palvelut. Alakuvassa taustalla siintää Academic Quadrangle, jossa melkein kaikki luennot pidetään. Perjantaina keskusaukiolla oli isot bileet, johon alakuvassa rakennetaan esiintymislavaa. Ne bileet jäi meiltä kuitenkin väliin, koska samana päivänä lähdettiin aikaisemmin Whistleriin.

Downtown ja vaihtarit tutuksi

t Lauantai-iltana luvassa oli vaihto-opiskelijoille pidettävä welcoming dinner, jota oltiin koulun toimesta puffattu edellispäivän orientaatiossa paljon. Päätimme Annin kanssa käyttää päivän hyödyksi siten, että lähdimme tutustumaan Downtown Vancouveriin. Samalla tuli seikkailtua ensimmäistä kertaa kaupungin julkisissa liikennevälineissä – joukkoliikenne on osoittautunut täällä toimivaksi, vaikka välimatkat ovatkin melko pitkiä.

Puolen päivän maissa hyppäsimme Townhousen vieressä olevalta pysäkiltä bussiin (SFU:n Burnabyn-kampuksen kautta kulkee peräti kolme bussilinjaa: keskustaan, metroasemalle ja ostoskeskukseen). Paikallisten ystävällisyys kävi taas ilmi, sillä kun meillä ei ollut tasarahaa millä joukkoliikenne pitää täällä maksaa, niin kuski päästi meidät ilmaiseksi kyytiin. Matka keskustaan ei ole kovin pitkä, alle 15 kilometriä, mutta silti se kestää bussilla melkein tunnin. Syynä kestoon lienee se, että melkein koko matka on tasaisen tappavaa ruutukaavaa, ja tyypillisesti bussit pysähtyy paitsi kaikilla pysäkeillä niin myös melkein joka liikennevaloissa.

Monta kertaa eri äänestyksissä maailman mukavimmaksi paikaksi asua valittu Vancouver on Helsinkiä vain vähän isompi paikka, mutta tämä koskee vain hallinnollista kaupunkia – itse suurkaupunkialueella (Greater Vancouver) asuukin sitten jo yli 2,2 miljoonaa ihmistä. Kaupunki on vähän kuin sekoitus amerikkalaista ja suomalaista: keskustassa on paljon pilvenpiirtäjiä ja pientalovaltainen esikaupunkialue ulottuu kauas, mutta toisaalta luonto on lähellä ja yleinen siisteys on ihan Suomeen verrattavissa – Suomesta toki puuttuu vuoret ja moni muu asia, mikä tästä kaupungista tekee niin poikkeuksellisen. Ollakseen Pohjois-Amerikkalainen kaupunki, Vancouverin joukkoliikenne toimii hyvin: kaupungissa on ilmeisen kattava bussiverkosto, ja kaksi SkyTrain-metrojunaa kulkevat keskustaan eri puolilta kaupunkia. Vancouverin metro on sikäli Helsingin metron tyylinen, että keskustan ulkopuolella se on paikallisjunamainen (siitä nimi), kun taas Downtownissa se sukeltaa maan alle.

Kun lopulta pääsimme keskustaan, menimme suomalaisina kofeiiniaddikteina heti ensimmäisenä luonnollisesti Starbucksiin. Sen jälkeen pääsimme ihmettelemään Downtownia, joka toki New Yorkin rinnalla kalpenee, mutta yllätti ainakin minut positiivisesti. En todellakaan osaa sanoa miksi Vancouver tuntuu niin miellyttävältä paikalta – ehkä se on se, että korkeat talot tuovat suurkaupungin tuntua, mutta toisaalta liikenteen vähyys, ostoskadut, meren läheisyys ja taustalla siintävät lumihuippuiset vuoret toimivat sille vastapainona. Toki keskustassa oli oma pimeämpikin alueensa, mutta niitä nyt on varmaan joka paikassa. Downtownissa sijaitsevat Central Pacific Mall, Sears-tavaratalo ja ostoskatu Robson Street tulivat koluttua läpi ennen kuin suuntasimme rannan vuoristomaisemien ja pakollisten kuvien kautta takaisin kampukselle ja valmistautumaan illalliseen.

Itse illallinen oli rento tapahtuma, jossa eri maista tulleita vaihto-oppilaita pyrittiin istuttamaan eri pöytiin ja tutustuttamaan toisiinsa. Seisovan pöydän jälkeen meitä lähti reilun kymmenen hengen lauma jatkamaan iltaa, eli vielä päivän toinen reissu Downtowniin tuli tehtyä. Aasialaiset eivät jostain syystä lähteneet matkaan, mutta Eurooppa ja Australia olivat hyvin edustettuina. Baari, johon päädyimme, oli jokseenkin mielenkiintoinen: se oli vähän kuin suomalainen pystybaari, mutta paljon isompi ja aivan tupaten täynnä. Hintataso oli ehkä hieman Suomea halvempi. Seinillä oli kaikenlaista sälää, ja baarin useasta telkkarista näytettiin muun muassa amerikkalaista jalkapalloa, NHL-jääkiekkoa ja Simpsoneita! Hauska ilta, vaikka jet lag painoi vieläkin. Tulipa taitettua tuo n. 50 minuutin bussimatka päivän aikana kahteen kertaan mennen tullen.

Sunnuntaina tarkoituksena oli mennä keskustan lähellä olevaan suureen puistoon, Stanley Parkiin, mutta koska ilma oli kylmä ja vettä vihmoi jälleen, niin suuntana oli taas Downtown. Tällä kertaa meitä oli matkassa Annin ja itseni lisäksi australialainen Baz, joka oltiin tavattu edellisenä iltana. Tällä kertaa menimme kaupunkiin SkyTrainilla, mutta eipä matka paljon bussia nopeammin taittunut. Meillä ei ollut tarkoituksena bongata erityisemmin mitään nähtävyyksiä, joten keskityttiin vain hengaamaan kaupungilla ja pyörimään liikkeissä.

Kun oltiin lähdössä pois, niin itseäni alkoi kiehtoa ajatus, josko illan NHL-matsiin Vancouver Canucks–Florida Panthers olisi lippuja saatavilla. Canucks on täällä todella suosittu, ja liput matseihin ovat kuulemma kiven alla. Kävelimme kuitenkin varta vasten keskustan tuntumassa sijaitsevan General Motors Place -areenan ohitse, ja jo vain tuli heti lipunkauppaajia tyrkyttämään paikkoja! Tytöt sanoivat haluavansa nähdä Canucksien pelin jossain vaiheessa, mutta eivät kuulemma jaksaneet lähteä juuri tänä iltana sinne. Päätin siis mennä matsin yksin, ja pienen tinkimisen jälkeen sainkin itselleni kohtuuhintaisen lipun ihan hyvältä paikalta.

Itse peli oli erittäin hyvätasoinen ja tasainen, joka ratkesi vasta rankkarikisassa kotijoukkueelle 4–3. Ville Peltonen (kyllä, se sama joka teki Ruotsia vastaan MM-finaalissa kolme maalia joskus vuonna -95) teki ottelussa Floridan avausmaalin. Yleisöä paikalla oli reilut 18 600, ja peli oli Canucksien peräti 149. perättäinen loppuunmyyty kotiottelu. Hallissa oli erinomainen tunnelma, juuri sellainen, kuin jääkiekko-ottelussa Kanadassa voi kuvitellakin olevan. On se NHL:ssä vaan ihan eri meininki kuin kotoisessa SM-liigassa. I love this game!

Seuraavana päivänä alkaakin sitten luennot. Nyt unten maille.

...O Canada, we stand on guard for thee!


Downtown Vancouver. Pohjoisamerikkalaiseen tyyliin kaupungin keskustassa on paljon pilvenpiirtäjiä. Silti Downtown on jalankulkijallekin miellyttävä ja rauhallinen.



Pakollinen poseerauskuva, josta ei välttämättä uskoisi, että se on otettu kaupungin keskustassa! Taustalla siintävät Pohjois-Vancouverin vuoret.


Welcoming Dinnerin jälkeen mentiin vaihtariporukalla baariin. Kuvassa Birgit (Itävalta), Anni ja Baz (Australia).


Tältä näyttää GM Place, jossa Canucks pelaa. Areena on myös Vancouverin ykköspaikka pitää ~20 000 hengen konsertteja.


Pari kuvaa pelistä Canucks-Florida Panthers. Alempi kuva on tuossa ihan vain tuon kansainvälisen brändin takia (vaikka toki myös itse jumbotron on todella hieno). Enpä ole Suomessa nähnyt tuota mainostettavan lätkämatseissa.


Voittomaali lähti rankkareilla Josh Greenin lavasta. Pitäis vissiin juoda vähemmän kahvia niin ei kamera tärisisi niin paljon. Tai sit tuo pelin loppu oli vaan niin jännittävä, tjaah. Äänetkin tuossa tuntuu olevan vähän myöhässä. Ei oo mun päivä.

Rannikolta toiselle

Torstai-aamun aluksi otimme edellispäivänä hostellimme pitäjien kautta tilaamamme kuljetuksen JFK:n lentokentälle. Kuskina toiminut meksikaani nosti hintaa aikaisemmin sovitusta taksasta 7 dollarilla, mutta ei me jaksettu puuttua siihen, koska tärkeintä oli päästä lentokentälle ajoissa. Matkalla kentälle koettiin Queensin kaupunginosan aamuruuhkat, mutta freewayt kuitenkin vetivät hyvin, ja ajoissa sinne myös ehdittiinkin. Helsingissä ylipainoiset matkalaukut saatiin vielä anteeksi, mutta ei enää New Yorkissa – niistä kummallekin 50 dollarin sakko.

Kuusituntinen lento Las Vegasiin sujui ihan mallikkaasti. Huomasi kyllä minne olimme menossa, sillä takanamme istui pari penkkirivillistä venäläisiä (todennäköisesti uusrikkaita, todennäköisesti miljonäärejä). Lopulta laskeuduimme aavikon keskellä sijaitsevaan välilaskukohteeseen. Vegasista on sanottu, että se on yksi maailman absurdeimmista paikoista. Kaipa se sitä onkin, ilman Nevadan osavaltion muita Yhdysvaltoja löysempää uhkapelilainsäädäntöä koko paikkaa tuskin olisi edes olemassa. Nyt se on USA:n nopeimmin kasvava kaupunki. Itse lentokenttä oli kuin yksi iso kasino: keskellä kenttää oli ostoskeskus-kasino-kompleksi, ja siitä lähti eri suuntiin ulokkeita, joiden päässä sijaitsivat terminaalit. Toki myös terminaaleissa oli pelikoneita, joissa ylimääräiset hilut saattoi pelata pois.

New Yorkin viileän ilmaston jälkeen Vegasin palmut ja aurinko olivat oikein miellyttäviä, mutta tätä iloa ei kestänyt kuin pari tuntia. Lyhyt, vain parin tunnin mittainen lento Vancouveriin oli ensimmäinen tällä matkalla, jossa kone ei ollut viimeistä paikkaa myöten täynnä. Saavuimme säältään melko viileään Vancouveriin paikallista aikaa ennen seitsemää illalla, ja muodollisten maahantulovelvollisuudetkin menivät tällä kertaa kivuttomasti. Vaihtoyliopistomme SFU:n oppilasyhdistys oli meitä vastassa kentällä, ja saimme Annin kanssa limusiinikuljetuksen (!) kampukselle. Matka tuntui kestävän ja kestävän, kunnes huomasimme, että kuski oli eksynyt. Pienten mutkien kautta pääsimme lopulta perille, ja avainten kuittaamisen jälkeen myös asuntoihimme.

Simon Fraser Universityn Burnabyn kampus on betoninen kompleksi vuoren päällä. Kampus rakennettiin aikanaan huikeassa 18 kuukaudessa, tai siis peruskiven valamisen ja opetuksen alkamisen välillä oli vain noin vähän aikaa. Kampuselämä on suomalaiseen korkeakoulumeininkiin tottuneelle mielenkiintoinen kokemus, ja vuoren huipulla oleminen lisää eristyneisyyden tunnetta ulkomaailmasta. Kampukselta kuitenkin löytyy lähes kaikki palvelut, ja se on fiksusti rakennettu siten, että melkein joka paikkaan pääsee siirtymään katon alla (Vancouverissa sataa melkein aina). Joka tapauksessa Oulun yliopisto on kohdannut voittajansa kaikkein rumimpien yliopistojen listalla, mikä on tavallaan saavutus sekin.

Kampusalueen Townhouset, joissa asumme, ovat kolmikerroksisia soluja. Asuntojen alakerrassa on yhteisessä käytössä oleva keittiö-olohuone, ja yläkerroksissa on kaksi asuinhuonetta ja wc-kylpyhuone kummassakin. Oma huoneeni on toisessa kerroksessa heti lähinnä portaita ja alakertaa. Kun saavuin asuntoon, se oli tyhjillään, mutta jo samana iltana saapui yksi kämppis, korealainen Yong Hwa. Lisäksi alakerran kalustosta saattoi päätellä, että ylhäällä asuu ainakin yksi kanadalainen. Muita asukkeja ei vielä ole näkynyt, mutta eivätköhän kaikki ilmaannu paikalle ennen kuin luennot maanantaina alkavat.

Perjantai-aamuna ulkona näytti täysin erilaiselta kuin torstai-iltana saapuessamme: yön aikana oli satanut 15 cm lunta. Sade lisäksi jatkui koko päivän muuttuen iltapäivän mittaan vedeksi. Orientaatio oli suunnitelmien mukaisesti perjantaina, ja tutorryhmä ”Clan #15”, johon sekä minä että Anni kuuluttiin, osoittautui sekalaiseksi seurakunnaksi hyviä tyyppejä. Ryhmästä vain kuusi oli vaihtareita, ja loput opintonsa aloittavia paikallisia. Orientaation sisältö oli Kanada-tietouden lisäksi hyvin pitkälti litanniaa ”kannattaa olla opiskelija-aktiivi”, ”ryhdy järjestötoimijaksi”, ”opiskelijaelämä on muutakin kuin pänttäämistä” jne. Ei siinä, itse voin viime vuoden perusteella allekirjoittaa nuo kaikki, mutta kohderyhmä taisi olla vähän väärä kun vaihtareille noita tolkutettiin. Muuten orientaatio meni hyvin, mutta edellä mainitun lumimyrskyn vuoksi koko kampus suljettiin jo alkuiltapäivästä, ja tutorryhmille tarkoitettu opastuskierros kampuksella peruttiin. Mikäs siinä, päästiinpähän hyvissä ajoin vapaalle, ja Annin kämppis Sarah kaivoi autonsa lumikinoksesta ja käytti meitä paikallisessa supermarketissa. Kun välttämättömimmät ostokset saatiin tehtyä, kotiutuminen Vancouveriin saattoi pikkuhiljaa alkaa.

Lentokenttä, ostoskeskus vai kasino? Las Vegasin lentokenttä oli vähän näitä kaikkia, kun lähtöaikataulut ja peliautomaatit nököttivät sulassa sovussa vierekkäin.




Kahden viileämmän paikan välissä Vegasissa ehti vähän aikaa nauttia kesälämpötiloista. Taustalla siintää paikan kuuluisa hotellikeskittymä, johon toivottavasti pääsee vielä reissun aikana tutustumaan.



Tämä kuva ei suinkaan ole Vuosaaresta, vaikka siltä saattaisi vaikuttaakin. Ensimmäisenä aamuna Vancouverissa oli edessä mielenkiintoinen yllätys, kun vilkaisi ikkunasta ulos: 15 cm lunta, kun edellisenä iltana siitä ei ollut tietoakaan.



Simon Fraser Universityn kampuksen betonista DDR-arkkitehtuuria. Yllä Dining Hall, alla paikallinen asuntotoimisto.

Manhattan-projekti

Toinen päivä uudella mantereella alkoi hostellimme yllättävän monipuolisella aamiaisella. Sen jälkeen lähdimme selvittämään edellispäivän lippusekaannusta Suomen pääkonsulaattiin, jonka tiesimme löytyvän YK-talon läheltä (kiitos, internet!). Pienen säädön jälkeen lopulta löysimmekin perille, ja oli helpottavaa selvittää asiaa vaihteeksi suomeksi. Konsulaatin työntekijä totesi, ettei meillä pitäisi olla sen suhteen ongelmia jatkossa, ja että virhe oli tapahtunut Amsterdamin kentällä. Pääsemme siis Jenkkeihin reissaamaan vielä opiskelujen loputtua Kanadassa, yeah!

Koska meillä oli vain tämä päivä aikaa todella kierrellä New Yorkia, se piti käyttää tehokkaasti hyväksi. Vaikka New York usein kuulemma mielletäänkin pelkästään juuri Manhattaniksi, itse kaupunki koostuu viidestä suuralueesta (borough), jotka ovat edellämainitun lisäksi Bronx, Queens, Brooklyn ja Staten Island. Päätimme pysytellä Manhattanilla, jossa suurin osa kaupungin nähtävyyksistä sijaitsee. Saari on yllättävän iso, ja siellä on todella paljon nähtävää ja tekemistä. Heti konsulaatista päästyämme suuntasimme saaren eteläosaan eli kirjaimellisesti Downtowniin, jossa suurin osa nähtävyyksistä sijaitsee. Muun muassa Wall Street ja NYSE, Ground Zero sekä World Financial Center sijaitsivat täällä. Näiden jälkeen käppäilimme vanhojen maahanmuuttaja-alueiden, Chinatownin ja Little Italyn, sekä trendikaupunginosa Sohon läpi, joissa kaupungin monimuotoisuus näkyi. Myös etnisiä ruokamahdollisuuksia oli varmaan miljardi, esimerkiksi Chinatownissa oli myynnissä kaiken mahdollisen rihkaman lisäksi katukaupassa jos jonkinlaista äyriäistä ja mm. eläviä taskurapuja, ilmeisesti syötäväksi tarkoitettuja. Little Italy taas koostui lähinnä italialaisista ravintoloista ja kahviloista.

Itse halusin välttämättä nähdä maailman tunnetuimmaksi urheilu- ja konserttiareenaksikin kutsutun Madison Square Gardenin, jonne suuntasimme seuraavaksi. Sain houkuteltua Annin tunnin kestävälle All Access -kierrokselle, johon kuului vierailu Gardenin areena-puolella, luksusaitioissa, vip-ravintolassa sekä niin NHL:n NY Rangersin kuin NBA:n NY Knicksin pukuhuoneissa. Torstaina hallissa olisi ollut mielenkiintoinen lätkämatsi Rangers–Philadelphia Flyers, mutta valitettavasti emme olisi enää silloin olleet kaupungissa, joten se siitä. Pitää yrittää ottaa vahinko takaisin Vancouverissa jossain vaiheessa.

Garden-kierroksen jälkeen palasimme Chinatowniin syömään. Sen jälkeen, kun ulkona oli jo alkanut hämärtää, menimme Empire State Buildingiin, joka oli 1900-luvun puolivälin tienoilla pitkään (ja sattuneesta syystä myös nykyisin) Nykin korkein rakennus. Vajaan tunnin jonotuksen jälkeen pääsimme näköalatasanteelle, ja olihan näkymät kieltämättä melko upeat. Näkyvyyttä oli tällä kertaa kuulemma 25 mailia, joten kaupungin valomeri näytti päättymättömältä. Niin Manhattanin kuin koko New York Cityn koko kävi selväksi viimeistään täältä käsin.

Nähtävyyksien täyttämän päivän viimeinen rasti oli Times Square, jonne jo melko väsyneinä suunnistimme. Se ei tarjonnut mitään ihmeellistä, vaan ihan samat vilkkuvat valot siellä oli kuin mitä TV:ssä ja muualla on nähty. Sen jälkeen hostellille ja ei muuta kuin unta palloon. Kaupungilla tuli pyörittyä vajaat 13 tuntia nähtävyyksiä kierrellen, ja kaiken kaikkiaan New York Citystä jäi positiivinen mielikuva. Huomenna matka jatkuukin sitten kevään loppusijoituskohteeseen eli Vancouveriin.

New Yorkissa kaikki pyrkivät ylöspäin. Kuvassa Trump Tower.

Tämän kadunkulmauksen pitäisi olla jokaiselle taloutta vähänkin seuraavalle tuttu.



Yllä Ground Zeron rakennustyömaa. Melkoista, että tuossa montussa oli joskus World Trade Center. Alla osa New Yorkin palomiesten 9/11-muistomerkistä. Alempi kuva paljastaa, että vaikka New Yorkissa on satoja pilvenpiirtäjiä, niin kaksoistornit olivat kuitenkin ylivoimaisesti korkeimmat.





Säpinää (?) Chinatownissa. Tuolla liikkuessa ei tarvinnut kartasta katsoa, missä kaupunginosassa ollaan.



Turisti ja Madisonin Neliö Puutarha



Gary Bettman on kova jätkä. Tai ainakin sillä on auktoriteettia. Kuva NY Rangersin pukuhuoneen ovelta.



Yllä ja alla öistä Manhattania kuvattuna Empire State Buildingin huipulta. Kuvista ei oikein hahmota kaupungin valtavuutta, valomeri nimittäin jatkui loputtomiin joka suuntaan.




Yllä ja alla Times Square. Valtavia valotauluja ja mieletöntä energiantuhlausta! Alempi kuva on muuten otettu kännykällä, yllättävän hyvälaatuinen kuva.