Part 1: Byrokratian rattaisiin
Uuden vuoden toisena päivänä alkoi Pohjois-Amerikan valloitus itseni ja Annin osalta, ja heti ensimmäinen matkapäivä herätti suuria tunteita suuntaan jos toiseen. Saimme myös huomata sen, että 9/11:n tiimoilta noussut amerikkalaisten epäluuloisuus ja suoranainen vainoharhaisuus kaikkia maahan tulevia ulkomaalaisia kohtaan koskettaa radikaalisti tiukentuneiden turvavaatimusten muodossa ihan kaikkia.
Päivän agendalla oli siis väli Helsinki–Amsterdam–New York. Heti ensimmäisessä turvatarkastuksessa tuli hieman takapakkia, kun olin pakannut 120 millilitran piilarinesteen käsimatkatavaroihin sallitun määrä ollessa 20 millilitraa vähemmän. Säännöt ovat sääntöjä, joten matkaan ilman nesteitä siis. Vasta myöhemmin saimme huomata, että suhteessa päivän muihin tapahtumiin tuo oli kärpäsen surinaa.
Amsterdamiin kone saapui etuajassa, mutta siitä huolimatta jatkolento oli osaltamme enemmän kuin veitsenterällä. Koska aikaa oli paljon jäljellä ennen jatkolentoa, emme stressanneet kiireestä vaan maleksimme vähitellen omalle lähtöportillemme toiselle puolelle lentoasemaa. Olimme juurta jaksaen ottaneet asioista selvää matkatoimistoa ja Suomen Yhdysvaltain-suurlähetystöä myöten, joten yllätys oli suuri, kun meitä alettiinkin lipuntarkistuksen yhteydessä tentata kysymyspatterilla, johon kuuluivat muun muassa ”kuinka kauan olette tunteneet toisenne?”, ”mikä on matkanne tarkoitus?”, ”milloin matkatavaranne on pakattu ja oletteko itse pakanneet ne?” sekä ”onko kukaan antanut teidän kuljetettavaksi jotain?”.
Kyseiseen inkvisitioon pyrimme parhaamme mukaan vastaamaan, mutta tässä vaiheessa opimme, että totuuden kertomisesta saa joskus maksaa. Kaikkeen tähän saattoi toki vaikuttaa se, että etsin virkailijan edellyttämiä papereita vähän liiankin huolella siinä vaiheessa kun tämä halusi nähdä ne. Meidät ohjattiin syrjään odottamaan, kun lentokenttävirkailijat vetäytyivät pikakokoukseen. Hetken kuluttua meitä haastatellut virkailija tuli toteamaan meille, että ”esittämänne dokumentaatio matkasuunnitelmastanne ei riitä lentoyhtiölle”, että ”liittovaltio epäilee, että pyritte laittomina siirtolaisina Yhdysvaltoihin”, ja sokerina pohjalla tylyhkösti ”lentoyhtiö ei ota teitä koneeseen, koska teidät käännytettäisiin joka tapauksessa perillä”. Ja syynä tähän kaikkeen oli ilmeisesti se, että meillä ei ollut matkustajaviisumia, jota matkatoimistomme mukaan emme tarvinneet, emmekä sitä siis sen vuoksi hankkineet.
Kuitenkaan tämä yhteistyöhaluttoman oloinen virkailija ei kertonut meille juuri mitään yksiselitteistä syytä vaan keskittyi utelemaan, miksi olimme ostaneet osan lipuista eri aikaan kuin loput, ja kuka liput oli maksanut! Epätoivoisen tilanteen ainoana ratkaisuehdotuksena saimme tältä arjen sankarilta kehoituksen unohtaa kyseiselle lennolle ehtiminen ja ostaa uusi meno meno-paluulippu jollekin myöhäisemmälle lennolle New Yorkiin, ja sen jälkeen hävittää paluulippu (?!). Tällä tavalla kuulemma menon ja paluun väli olisi vähemmän kuin 90 päivää, mikä on maksimi ilman viisumia. Muutakaan ratkaisua emme Annin kanssa keksineet, joten suuntasimme transfer-tiskille, tosin melko varmoina siitä, että 20 minuttia ei riittäisi asian selvittämiseen. Jokin korkeampi voima lienee olemassa: selvisimme kuin selvisimmekin, kun onneksemme todella ystävällinen virkailija halusi auttaa meidät keinolla millä hyvänsä juuri tuolle lennolle ja väsäsi meille pikaisesti manuaalisesti uuden ”bookatun” paluulipun, jonka piti osoittaa jenkkivirkailijoille, että emme viivy maassa yli 90 vuorokautta. Pikainen loppukiri halki terminaalin portille, jossa olimme viimeisten koneeseen pyrkijöiden joukossa. Tällä kertaa saimme asiallista kohtelua virkailijoilta (eivät olleet samoja kuin aikaisemmin) ja pääsimme kuin pääsimmekin koneeseen. Koko Amsterdam–NY-lento menikin sitten kuumeisesti miettiessä, miten asian New Yorkin päässä esittäisimme virkailijoille niin, että meitä ei käännytettäisi. Turhaan. Ei niitä kiinnostanut meissä mikään muu kuin Annin repussa olleet appelsiinit. Lippusekoilu silti jatkuu yhä, saa nähdä tuleeko lukukauden jälkeen suunnittelemastamme Yhdysvaltain-kierroksesta mitään.
On ihan ymmärrettävää, että Yhdysvallat on tiukentanut turvatoimia terrori-iskujen jälkeen. Kaikesta huolimatta ihmeellistä sekoilua silti. Propsit kuitenkin lentoyhtiölle, lento oli pienestä stressistä huolimatta ihan nautittava. Ruoka oli lentokonesapuskaksi melko hyvää, ja jokaista matkustajaa hemmoteltiin omalla henkilökohtaisella minitietokoneella, josta pystyi kuuntelemaan musiikkia, katsomaan leffoja omien mieltymysten mukaan tai halutessaan seuraamaan matkan edistymistä lähes reaaliaikaisesti. Meikäläinenhän tällaisista teknisistä vempaimista tykkää, pointsit siis sille.
Part 2: valoihin NYC:n
Kun huomasimme lopultakin olevamme Newarkin kentällä vapaana vapaassa maassa, otimme lentokentän ja hotellien välillä sukkuloivan shuttle-bussin ja ehdimme kuin ehdimmekin majapaikkaamme ennalta ilmoittamaamme aikaan. Ensivaikutelma Nykistä (tai lähinnä New Jerseystä) oli yllättävän nuhjuinen ja betoninen, ja myös melko kämäinen hostellimme Virginia Guest House sijaitsi varsin epämääräisellä alueella. Olimme buukanneet alun perin huoneen sieltä, koska hostelli oli edullinen – vain $25/henkilö/yö sisältäen aamupalan ja netin – sekä se sijaitsi kuvitelmiemme mukaan hyvällä paikalla keskuspuiston ja metropysäkin vieressä. Kun lopulta saimme vielä samana päivänä ostetuksi Manhattanin kartan, selvisi että ”hyvä paikka” oli itse asiassa keskellä Harlemia. Noh, mitäs pienistä kun eivät nekään meistä. Seikkailumieltä, sano.
Yllättävän stressaavan ja negatiivissävyisen ensimmäisen matkapäivän anti oli kaikesta huolimatta positiivinen. Joku on joskus todennut, että New York on maailman ainoa oikea kaupunki – valtava ja tiiviisti rakennettu se ainakin tällaiselle pikkukaupungin kasvatille on. Ensimmäisen päivän havaintoihin kuuluivat myös, että Nykin antiikinaikainen metrojärjestelmä toimii (raiteilla juoksi rottia, mutta se ei tuntunut tahtia haittaavan), kaikki asiat kola- ja kahvimukeista ja ihmisten vatsanympäryksistä lähtien ovat vanhaa mannerta suurempia, ja että Manhattanilta on tähän mennessä saanut hyvää asiakaspalvelua etsimällä etsiä (Suomessa ollaan ainakin tässä asiassa valovuosi edellä, vaikka jenkkejä aina asiakaspalvelun tasosta hehkutetaankin). Noissa ei sinällään ollut mitään yllättävää, mutta sen sijaan ainakin itseni yllätti, että pohjoisella Manhattanilla kuulee melkein pääasiassa espanjaa, eikä englannilla tunnu aina edes pärjäävän.
Päivä oli kaiken kaikkiaan erittäin tapahtumarikas, joka opetti, että vastoinkäymisistäkin selvitään. Mikäli matka jatkuu samanlaisena, niin luvassa lienee mielenkiintoinen vaihtoaika. New York kuittaa, on aika mennä hoitamaan jet lagia.
Uuden vuoden toisena päivänä alkoi Pohjois-Amerikan valloitus itseni ja Annin osalta, ja heti ensimmäinen matkapäivä herätti suuria tunteita suuntaan jos toiseen. Saimme myös huomata sen, että 9/11:n tiimoilta noussut amerikkalaisten epäluuloisuus ja suoranainen vainoharhaisuus kaikkia maahan tulevia ulkomaalaisia kohtaan koskettaa radikaalisti tiukentuneiden turvavaatimusten muodossa ihan kaikkia.
Päivän agendalla oli siis väli Helsinki–Amsterdam–New York. Heti ensimmäisessä turvatarkastuksessa tuli hieman takapakkia, kun olin pakannut 120 millilitran piilarinesteen käsimatkatavaroihin sallitun määrä ollessa 20 millilitraa vähemmän. Säännöt ovat sääntöjä, joten matkaan ilman nesteitä siis. Vasta myöhemmin saimme huomata, että suhteessa päivän muihin tapahtumiin tuo oli kärpäsen surinaa.
Amsterdamiin kone saapui etuajassa, mutta siitä huolimatta jatkolento oli osaltamme enemmän kuin veitsenterällä. Koska aikaa oli paljon jäljellä ennen jatkolentoa, emme stressanneet kiireestä vaan maleksimme vähitellen omalle lähtöportillemme toiselle puolelle lentoasemaa. Olimme juurta jaksaen ottaneet asioista selvää matkatoimistoa ja Suomen Yhdysvaltain-suurlähetystöä myöten, joten yllätys oli suuri, kun meitä alettiinkin lipuntarkistuksen yhteydessä tentata kysymyspatterilla, johon kuuluivat muun muassa ”kuinka kauan olette tunteneet toisenne?”, ”mikä on matkanne tarkoitus?”, ”milloin matkatavaranne on pakattu ja oletteko itse pakanneet ne?” sekä ”onko kukaan antanut teidän kuljetettavaksi jotain?”.
Kyseiseen inkvisitioon pyrimme parhaamme mukaan vastaamaan, mutta tässä vaiheessa opimme, että totuuden kertomisesta saa joskus maksaa. Kaikkeen tähän saattoi toki vaikuttaa se, että etsin virkailijan edellyttämiä papereita vähän liiankin huolella siinä vaiheessa kun tämä halusi nähdä ne. Meidät ohjattiin syrjään odottamaan, kun lentokenttävirkailijat vetäytyivät pikakokoukseen. Hetken kuluttua meitä haastatellut virkailija tuli toteamaan meille, että ”esittämänne dokumentaatio matkasuunnitelmastanne ei riitä lentoyhtiölle”, että ”liittovaltio epäilee, että pyritte laittomina siirtolaisina Yhdysvaltoihin”, ja sokerina pohjalla tylyhkösti ”lentoyhtiö ei ota teitä koneeseen, koska teidät käännytettäisiin joka tapauksessa perillä”. Ja syynä tähän kaikkeen oli ilmeisesti se, että meillä ei ollut matkustajaviisumia, jota matkatoimistomme mukaan emme tarvinneet, emmekä sitä siis sen vuoksi hankkineet.
Kuitenkaan tämä yhteistyöhaluttoman oloinen virkailija ei kertonut meille juuri mitään yksiselitteistä syytä vaan keskittyi utelemaan, miksi olimme ostaneet osan lipuista eri aikaan kuin loput, ja kuka liput oli maksanut! Epätoivoisen tilanteen ainoana ratkaisuehdotuksena saimme tältä arjen sankarilta kehoituksen unohtaa kyseiselle lennolle ehtiminen ja ostaa uusi meno meno-paluulippu jollekin myöhäisemmälle lennolle New Yorkiin, ja sen jälkeen hävittää paluulippu (?!). Tällä tavalla kuulemma menon ja paluun väli olisi vähemmän kuin 90 päivää, mikä on maksimi ilman viisumia. Muutakaan ratkaisua emme Annin kanssa keksineet, joten suuntasimme transfer-tiskille, tosin melko varmoina siitä, että 20 minuttia ei riittäisi asian selvittämiseen. Jokin korkeampi voima lienee olemassa: selvisimme kuin selvisimmekin, kun onneksemme todella ystävällinen virkailija halusi auttaa meidät keinolla millä hyvänsä juuri tuolle lennolle ja väsäsi meille pikaisesti manuaalisesti uuden ”bookatun” paluulipun, jonka piti osoittaa jenkkivirkailijoille, että emme viivy maassa yli 90 vuorokautta. Pikainen loppukiri halki terminaalin portille, jossa olimme viimeisten koneeseen pyrkijöiden joukossa. Tällä kertaa saimme asiallista kohtelua virkailijoilta (eivät olleet samoja kuin aikaisemmin) ja pääsimme kuin pääsimmekin koneeseen. Koko Amsterdam–NY-lento menikin sitten kuumeisesti miettiessä, miten asian New Yorkin päässä esittäisimme virkailijoille niin, että meitä ei käännytettäisi. Turhaan. Ei niitä kiinnostanut meissä mikään muu kuin Annin repussa olleet appelsiinit. Lippusekoilu silti jatkuu yhä, saa nähdä tuleeko lukukauden jälkeen suunnittelemastamme Yhdysvaltain-kierroksesta mitään.
On ihan ymmärrettävää, että Yhdysvallat on tiukentanut turvatoimia terrori-iskujen jälkeen. Kaikesta huolimatta ihmeellistä sekoilua silti. Propsit kuitenkin lentoyhtiölle, lento oli pienestä stressistä huolimatta ihan nautittava. Ruoka oli lentokonesapuskaksi melko hyvää, ja jokaista matkustajaa hemmoteltiin omalla henkilökohtaisella minitietokoneella, josta pystyi kuuntelemaan musiikkia, katsomaan leffoja omien mieltymysten mukaan tai halutessaan seuraamaan matkan edistymistä lähes reaaliaikaisesti. Meikäläinenhän tällaisista teknisistä vempaimista tykkää, pointsit siis sille.
Part 2: valoihin NYC:n
Kun huomasimme lopultakin olevamme Newarkin kentällä vapaana vapaassa maassa, otimme lentokentän ja hotellien välillä sukkuloivan shuttle-bussin ja ehdimme kuin ehdimmekin majapaikkaamme ennalta ilmoittamaamme aikaan. Ensivaikutelma Nykistä (tai lähinnä New Jerseystä) oli yllättävän nuhjuinen ja betoninen, ja myös melko kämäinen hostellimme Virginia Guest House sijaitsi varsin epämääräisellä alueella. Olimme buukanneet alun perin huoneen sieltä, koska hostelli oli edullinen – vain $25/henkilö/yö sisältäen aamupalan ja netin – sekä se sijaitsi kuvitelmiemme mukaan hyvällä paikalla keskuspuiston ja metropysäkin vieressä. Kun lopulta saimme vielä samana päivänä ostetuksi Manhattanin kartan, selvisi että ”hyvä paikka” oli itse asiassa keskellä Harlemia. Noh, mitäs pienistä kun eivät nekään meistä. Seikkailumieltä, sano.
Yllättävän stressaavan ja negatiivissävyisen ensimmäisen matkapäivän anti oli kaikesta huolimatta positiivinen. Joku on joskus todennut, että New York on maailman ainoa oikea kaupunki – valtava ja tiiviisti rakennettu se ainakin tällaiselle pikkukaupungin kasvatille on. Ensimmäisen päivän havaintoihin kuuluivat myös, että Nykin antiikinaikainen metrojärjestelmä toimii (raiteilla juoksi rottia, mutta se ei tuntunut tahtia haittaavan), kaikki asiat kola- ja kahvimukeista ja ihmisten vatsanympäryksistä lähtien ovat vanhaa mannerta suurempia, ja että Manhattanilta on tähän mennessä saanut hyvää asiakaspalvelua etsimällä etsiä (Suomessa ollaan ainakin tässä asiassa valovuosi edellä, vaikka jenkkejä aina asiakaspalvelun tasosta hehkutetaankin). Noissa ei sinällään ollut mitään yllättävää, mutta sen sijaan ainakin itseni yllätti, että pohjoisella Manhattanilla kuulee melkein pääasiassa espanjaa, eikä englannilla tunnu aina edes pärjäävän.
Päivä oli kaiken kaikkiaan erittäin tapahtumarikas, joka opetti, että vastoinkäymisistäkin selvitään. Mikäli matka jatkuu samanlaisena, niin luvassa lienee mielenkiintoinen vaihtoaika. New York kuittaa, on aika mennä hoitamaan jet lagia.
Lähtö on lähellä. Helsinki-Vantaa, 2.1.07 klo 4.00
Ensimmäinen havainto matkalla Newarkin lentokentältä hostellille oli se, New Yorkissa oli paljon betonia. Yllä Yankee Stadium auton ikkunasta kuvattuna.
Näkymä hostellihuoneen ikkunasta: Harlem auringonlaskun aikaan
Harlemin katukuva oli sellainen kuin sen voi kuvitella: ränsistyneitä koripallokenttiä häkeissä
New York Cityn metroasemat on melko huomaamattomia
4 comments:
Hyvä toi tiilitalokuva. Jatkakaa! t. *
Joo, se oli yritys tiivistää Harlemin karu ulkoasu yhteen kuvaan...
PÖÖ! Arvaa mitä, toi kuva mikä oli otettu sun Hostelin ikkunasta, mä näin Nykin reissulla about just saman näkymän, ainakin olen lähes varma asiasta!!! Asustin silloin East Upper Sidessa, voisko yhtään täsmätä? Eri kuvakulma tosin!-Heini-
Saattaapa ollakin sama näkymä, varsinkin jos varasit majapaikan netistä. Tuo meidän hostelli oli suunnilleen 112th East Streetin ja Lexington Avenuen risteyksessä. Se oli East Harlemissa, melkein Upper East Sidessa siis!
Post a Comment