Ossi Pohjois-Amerikassa

Loppureissu

2007-05-28T14:30:00.000-07:00

Havaijin jälkeen nettiä oli saatavilla varsin rajoitetusti, tai sitten aikaa ei koskaan ollut bloggaamiseen. Tässäpä reissun viimeiset viikot näin jälkikäteen:

Takaisin Vancouveriin ja Vancouver Islandille

Matkasuunnitelmiini kuului alun perin Nykin ja Washington DC:n lisäksi pari päivää Philadelphiassa ja pari Bostonissa. Kuitenkaan yksin reissaaminen ei ole aina niin innostavaa, joten kun vaihtoehtona oli viettää muutama päivää lisää Vancouverissa Rachelin ym. tuttujen kanssa, niin muutin suunnitelmia sen verran, että menin viideksi päiväksi takaisin Brittiläiseen Kolumbiaan.

Tällainenkin löytyi Downtown Vancouverista. Enää 1006 päivää vuoden 2010 talviolympialaisiin, jiihaa!

Maailman suurin jääkiekkomaila Duncanin kaupungista. (Kuten alempaa käy ilmi, tästä tuli sanomista)

Asuin siis Rachelin luona, ja toisena päivänä suunnattiin heti aamusta autovuokraamon kautta Vancouver Islandille, ja tarkemmin sanottuna provinssin pääkaupunkiin Victoriaan, joka mulla oli aiemmin keväällä jäänyt näkemättä. Kaupunki oli selkeästi eurooppalaisempi kuin yksikään reissussa tähän mennessä näkemäni kaupunki: talot olivat vanhempia ja matalampia kuin niin Vancouverissa, LA:ssa kuin San Franciscossa. Brittiläisen Kolumbian hallinto on siis keskittynyt tänne, joten kaupungissa oli aika paljon myös siihen liittyviä rakennuksia.

Victorian merellisyyttä ja eurooppalaista rakennustyyliä

Joku Victorian monista hallintorakennuksista.

Victorian ykkösnähtävyys oli B.C.:n museo, jossa vetonaulana oli Titanic-näyttely. Siellä oli esillä hylystä ongittuja esineitä, faktaa ja muuta sälää itse laivasta. Vaikka myös muu museo oli todella mielenkiintoinen, niin tämä näyttely oli kuitenkin maineensa veroinen. Esillä oli muun muassa kaikkien laivassa matkustaneiden nimet matkustajaluokittain, ja jaoteltuna pelastuneisiin ja menehtyneisiin. Suomalaisiakin oli Titanicin kyydissä jokunen, ainakin kuusi nimeä sattui silmään. Suurin osa näistäkin meni laivan mukana, mutta ainakin pari selviytyi.

Tuo oli hieno näyttely. Tosi paljon tavaraa ne on onnistunut pelastamaan Titanicilta, kuten lompakoita, astioita, matkalaukkuja jne.

Tällä tavalla Kanadassa mainostettiin joukkovelkakirjoja WWII:n aikana

Ostaisitko kahvisi Kuppa-Joelta?

Rachel ja joku rantapummin näköinen heebo. Jep jep.

Kävimme toki myös testaamassa kaupungin mainioita sushiravintoloita, jotka eivät nämäkään pettäneet. Pari päivää Victoriassa vietettyämme lähdettiin takaisin Vancouveriin. Siellä olisi muuten ollut melko helppo ajaa, mutta liikenneruuhkissa seisominen kypsytti. Saatiin lopulta auto kuitenkin takaisin vuokraamoon, ja otettiin bussi kampukselle, jossa oli pienimuotoiset barbecue-pippalot. Seuraava päivä olikin sitten lähtöpäivä, ja se meni pakkaillessa ja miettiessä, miten parhaiten välttäisin ylipainosta johtuvat sakot. Lopputuloksena oli, että toinen matkalaukku olisi niukasti alle painorajan ja toinen olisi siinä kintaalla, otetaanko sitä edes koneeseen. Air Canadan check-in Vancouverissa oli kuitenkin sellainen, että matkustajat laittaa itse matkatavaransa liukuhihnalle, joten vältin sakot. Haikeiden jäähyväisten jälkeen suuntasin yötä vasten Toronton kautta Washington DC:hen.

Washington, District of Columbia

Washingonissa olin melko varhain seuraavana aamuna, mun oli määrä viettää siellä yksin pari päivää. Ensimmäisen päivän vietin lähinnä keskustassa kierrellen. Yhdysvaltojen pääkaupunki oli melko tylsä, siellä oli lähinnä vaan virastorakennuksia ja erilaisia monumentteja. Valkoinen talo, Washington Memorial ja State Capitol tulivat kaikki nähtyä, ja ne oli itse asiassa melko mitäänsanomattomia. Kaupungin poikkikadut oli nimetty amerikkalaiseen tyyliin numeroilla, mutta vähän mystisempää oli se, että ristikkäiskadut oli nimetty kirjaimilla! Sitten eri kaduilla on lempinimet, jotta niitä ei sotketa numeroihin, eli esim. ”I St” on ”Eye Street”. Varsin järkevää.

Lintuperspektiiviä DC:stä juuri ennen laskeutumista. Tästä käy kaupungin outo ruutukaava aika hyvin ilmi. Keskellä State Capitol, myös Washingon Monument näkyy hyvin. Kamerakännykälle jälleen hyötykäyttöä!

Pari kuvaa hallintorakennuksista ja muista:

State Capitol kadun päässä

United States Treasury

Valkoinen talo kera turistin ja ilman

Washingon Memorial. Tämä jo 1800-luvulla rakennettu fallossymboli on muistaakseni 160 metriä korkea, ja sen juurelta on suora näköyhteys niin Valkoiselle Talolle, Lincoln Memorialille kuin State Capitolillekin. Mittakaava käy hyvin ilmi lipputangoista ja juurella olevista ihmisistä.

Lincoln Memorial. En jaksanut kävellä tuonne asti, joten tyydyin räppäisemään kuvan Washingon Monumentin juurelta.

FBI oli remontissa. Tästä sai sentään ottaa kuvia...

Yhdysvaltain kansallisteatteri on kämäisempi kuin Suomen vastaava

Mjitaah, luonnonsuojelua Amerikassa? Kai tämä on joku käytännön pila

Verizon Centerissä pelaavat mm. NBA:n Washington Wizards ja NHL:n Capitals. Rakennuksen vierestä alkoi Chinatown, alla sen portti.

Washingtonin metro oli siisti, tehokas ja muutenkin näppärä. Toimi kuin junan vessa siis.

Seuraavana aamuna en päässyt kovin aikaisin liikenteeseen, mutta kun pääsin, menin ensimmäisenä metroon ja suuntasin Pentagonille, joka sijaitsee pääkaupungissa toisella puolella jokea keskustasta. Washingtonin metro on kuulemma Jenkkilän paras, ja todella siistiltä ja modernilta se vaikuttikin. Kun pääsin Pentagonille, ehdin räpsiä pari kuvaa pahaa aavistamatta. Ehdin kävellä ehkä kymmenen metriä, kun joku ohikulkeva täti-ihminen totesi mulle, että alueella ei saa kuvata. Aloin siinä miettiä poistaisinko kuvat, kun parin sekunnin päästä vartiomies käskee sadan metrin päästä mun olla aloillani ja juoksee mun luo tenttaamaan, miksi kuvaan. Koska passi oli jäänyt hostellille, hommasta kehkeytyi melkoinen soppa. Vartija soitti kollegansa paikalle, ja tämän tehtävä oli ilmeisesti vahtia mua sillä aikaa kun tämä ensimmäinen tenttasi mua ja kirjasi kaiken sanomani muistiin. Mun lompakko ja taskut tutkittiin läpikotaisin (ei kelvannut suomalainen ajokortti ID:ksi näille, ylläri), ja sain selitellä miksi olin Washingtonissa ja aikaisemmin Vancouverissa, mitä teen Suomessa, miksi mulla oli lentolipun kantaosa Honolulusta San Franciscoon.

Tilanne oli lähinnä turhauttava, kun vartijoille ei kelvannut se, että olisin heidän nähtensä poistanut kaikki kaksi Pentagonin rakennuksesta ottamaani kuvaa. Tällä kertaa vastaaminen ainoastaan siihen, mitä kysyttiin oli varmastikin paras tapa selvitä tilanteesta (vrt. alkumatkan selkkaus Amsterdamissa. Lentokenttävirkailijan ei olisi tarvinnut tietää, että matkan tarkoitus on opiskelu Kanadassa – New Yorkiinhan siinä oltiin matkalla, jos vaikka kahdeksi päiväksi.). Vartijat soittivat mm. rajaviranomaisille ja saivat ilmeisesti vahvistuksen, että olin edellisenä päivänä saanut normaalin kolmen kuukauden luvan Yhdysvalloissa oleskeluun. Vielä ennen vapauttamistani jouduin luonnollisesti poistamaan kuvat jotka olin ottanut, sekä vastaamaan kamerani läpi selanneen vartijan kysymyksiin siitä, mitä joissakin kuvissa oli. ”That is the world’s biggest hockey stick in Duncan, B.C., Canada, Sir”. Niinpä niin. Voinpa ainakin sanoa, että tulin lähes pidätetyksi Jenkeissä. Rasti seinään.

Pentagonin episodin jälkeen otin metron paikkaan nimeltä Eastern Market, jossa ajattelin olevan jonkinlaisen torin tai edes jonkun ostarin. Sellaisia siellä ei ollut, sen sijaan paikka oli vanhaa kasarmialuetta, jossa sain kävellä varmaan viisi minuuttia ennen kuin ensimmäinen caucasian tuli vastaan. Ei siinä mitään, ihan leppoisalta alueelta se vaikutti. En välttämättä kuitenkaan menisi sinne pimeän aikaan. Illalla en tehnyt juuri mitään erikoista, valmistauduin vaan seuraavan päivän aikaiseen lentoon. Rupattelin varmaan tunnin huonetoverinani olleen floridalaisen paikallisen pikkupoliitikon kanssa, joka oli Washingtonissa lobbaamassa osavaltion edustajaa. Sain kuulla oivia vinkkejä veronkieroon amerikkalaisittain sekä paljon republikaanien ja istuvan presidentin mollausta.

The Big Apple

Seuraavana aamuna lensin jo toista kertaa vaihdon aikana New Yorkiin, jossa oli tarkoitus olla tällä kertaa viisi päivää. Tällä kertaa ei lentokenttävirkailijoilta sääliä herunut ylipainoisia matkatavaroita kohtaan, vaan jouduin pulittamaan $50 sakkoa. Vaikka lensin LaGuardialle, joka on Manhattania lähinnä oleva lentokenttä, shuttlebussilta kesti ruuhkassa melkein pari tuntia ennen kuin päästin hostellille. Kun hostelli viimeksi sijaitsi Harlemissa, tällä kertaa osoitteena oli HI-Hostel Upper West Sidella, joka olikin huomattavasti rauhallisemman oloista seutua. Nakkasin kamat sinne ja lähdin pyörimään iltapäiväksi Greenwich Villageen. Heti ensimmäisenä iltana tapasin Queensissa vaihdossa olleen Pohjolaisen Lauran sekä pari tämän vaihtarikaveria, puolalaisen Monikan ja saksalaisen Patrikin, jotka asuivat eri hostellissa vain parin korttelin päässä omastani. Heidän kanssaan käytiin tutustumassa pariin kaupunginosan baariin.

Seuraavana päivänä oli suunnitelmissa lähteä liikenteeseen aikaisin, mutta lähtö venyi, kun muut olivat edellisenä iltana kadottaneet lukkokaappinsa avaimen jonnekin. Ei sitä saatu kuitenkaan auki. Kierreltiin Upper West Sidea, jossa ei ollut juuri mitään itseä kiinnostavaa, mutta nähtiin kuitenkin pari kirkkoa, Columbia Universityn kampus sekä sunnuntain suurtapahtuma, AIDS-marssi. Kesti melko kauan, ennen kuin muu porukka oli valmis suuntaamaan eteläiselle Manhattanille. Mentiin Empire State Buildingiin, joka oli itselleni jo toinen kerta siellä, mutta tällä kertaa päivänvalossa. Illemmalla käytiin syömässä sushia.

Näkymät Empire Statesta etelään. Etäällä oleva korkeiden talojen rypäs on siis Financial District. Sen oikealla puolella merellä näkyy pikkuruisena Vapauden patsas.

Näkymä länteen Hudson-joelle ja sen yli New Jerseyhyn. Kuvassa keskellä näkyvä häkkirakennelma on pystytetty rantaan golfin harjoittelualueeksi! Sille paikalle Titanicin oli määrä aikanaan rantautua. Oikeassa laidassa etualalla, korkean talon takana oleva pyöreä rakennus on Madison Square Garden.

Näkymä pohjoiseen. Kuvassa etualalla Rockefeller Center ja taaempana Central Park. Jossain kaukana horisontissa häämöttää The Bronx.

Seuraavana päivänä teimme kuka mitäkin, itse suuntasin Meatpacking Districtiin ja West Villageen. Näimme lopulta iltapäivästä, kun mentiin porukalla Chinatowniin syömään päivällistä ja jatkettiin siitä katsomaan Little Italyn sunnuntai-iltaista katukarnevaalia. Samalla päätettiin, että seuraavana päivänä yritettäisiin saada liput Conan O’Brienin nauhoituksiin.

iPod näkyi New Yorkin katukuvassa - tuntui, että metrossa joka toisella on sellainen. Sitä myös mainostettiin paljon joka paikassa.

Varastointia kiinalaisittain. Tai sitten jätteen dumppausta.

Shelevä. Näin pankissa. Kaupunginosasta ei liene epäselvyyttä.

Little Italyssa oli kova meno myöhään sunnuntai-iltanakin. Alla italialaista huumoria. Parkkeeraisitko tähän?

Monika, Patrik ja Laura poseeraa metrossa

Ostamani Lonely Planet totesi, että halutessaan päästä katsomaan Conania livenä pitäisi Rockefeller Centerillä olla viimeistään aamuseitsemältä, kun stand by -lippujen jako tapahtuisi yhdeksältä. Oltiin sitten paikalla 6:30, mutta siltikin jonossa oli jo muutama ihminen ennen meitä. Kaksi ensimmäistä oli suomalaisia, kuinkas muuten. Pikku hiljaa jono kasvoi, ja aamuyhdekään mennessä siinä oli väkeä jo viitisenkymmentä. Oli jonossa muitakin suomalaisia, mutta he olivat lopulta myöhässä. Jonotus toimi sillä periaatteella, että stand by -lipuilla varustetut pääsisivät show’hun vain siinä tapauksessa, jos oikeiden lippujen omistajat eivät ilmestyisi paikalla. Tällä kertaa 20 ensimmäistä stand by -jonottajaa pääsi nauhoituksiin, ja me oltiin tässä joukossa sijoilla 5.–8. Kuitenkin se, että pääsisimme nauhoituksiin, ratkesi vasta puoli tuntia ennen itse nauhoituksen alkua. Luonnollisesti valokuvaamisesta ei ollut puhettakaan.

Rockefeller Center. Talvella tuossa ravintolan paikalla on maailmankuulu luistelurata. (Tuttu mm. Yksin kotona 2 -leffasta)

Väkeä alkaa jo olla jonossa NBC:n studioilla. Hupaisa sattuma, että jonon kärjessä liikennemerkissä lukee "No standing any time". Taitaa vaan tarkoittaa autoja kuitenkin.

Iltapäivän vietimme kuka mitenkin, itse vietin iltapäivän NoHossa ja SoHossa, ja tapasimme taas NBC:n studioilla hetki ennen nauhoitusten alkua. Itse studio oli pienempi kuin miltä se televisiossa näyttää. Kakkosluokan stand by -katsojina meidän paikat sijaitsi takarivissä, mutta sieltäkin näki lavalle ihan mainiosti. Vieraina oli tällä kertaa Dominic Monagha Lostista, Chris ”Ludacris” Bridges ja esiintyjänä Rickie Lee Jones. Itse show oli livenä vieläkin hauskempi kuin televisiossa, erityisesti Max Weinberg & The Max Weinberg Seven veti hyvin. Vieraat oli Rickie Lee Jonesia lukuun ottamatta tikissä. Samana iltana myös Vancouverissa vaihdossa ollut Anni saapui Nykiin, hän oli samassa hostellissa kuin minä.

Tiistaiaamuna mentiin Annin ja Lauran kanssa Bodies -näyttelyyn, joka oli lähinnä näyttely ihmisen anatomiasta. Täälläkään ei valitettavasti saanut kuvata. Mielenkiintoisen ja kohutun näyttelystä teki se, että näyttelyssä ihmiskehoa esiteltiin aitojen ruumiiden avulla. Kaikki näyttelyn elimet olivat joskus kuuluneet eläville kiinalaisille, mikä sinällään teki sen seuraamisesta vähän ällöttävää. Joku tutkija/tiedemies oli kehittänyt keinon, millä tavalla kehon nesteet saa kuivatettua siten, että elimet säilyy koossa eivätkä ne pilaannu. Joku hiusverisuonisto tai ääreishermosto oli aika siistin näköinen, kun pelkästään nämä suonet tai hermot oli jäljellä, mutta toisaalta jälleen tieto siitä, että ne oli kuulunut jollekin kuolemanjälkeisestä kohtalostaan todennäköisesti autuaan tietämättömälle kiinalaiselle puistatti. Eipä siinäkään mitään, mutta ei ihme, että viimeistään näytteillä olleet eri ikäiset keskenmenon kokeneet sikiöt ovat saaneet amerikkalaiset älähtämään.

Näyttelyn jälkeen Laura lähti kavereineen Philadelphiaan ja minä ja Anni jäätiin Nykiin. Yritettiin saada lippua illan baseball-otteluun New York Yankees–Boston Red Sox, mutta tämä osoittautui melko mahdottomaksi. Menimme Yankee Stadiumille noin tuntia ennen peliä, kun saimme kuulla, että lippuja olisi vielä muutama jäljellä, mutta ne olisivat $42 kappale. Jostain jääkiekosta tuon hinnan olisi voinut maksaakin, mutta ei nyt sentään baseballista. Koska Major League Baseballissa joukkueet pelaavat vastakkain aina useamman pelin peräkkäisinä päivinä, saimme 19 dollarin liput seuraavan illan peliin. Koska kuluvana iltana ei peliin menty, tapasin sitten vielä hollantilaisen kaverini Steven, jonka tunsin Sveitsin kv-viikolta vuodelta 2005. Hän oli New Yorkissa samaan aikaan koska oli Accenturen koulutuksessa siellä. Melko sattuma.

Keskiviikkona listalla oli sitten normi turistimeininkiä. Ensimmäisenä aamulla mentiin Battery Parkiin, ja nähtiin Ellis Island ja Vapaudenpatsas etäältä ja Financial District vähän lähempää. Päivän aikana poistuttiin Manhattanilta kahteen kertaan, kun ensin mentiin Brooklyniin ja illalla The Bronxiin katsomaan peliä. Brooklynissä jäätiin pois heti ensimmäisellä metropysäkillä kaupunginosassa nimeltä Williamsburg. Koskaan aiemmin en ole puhtaasti juutalaisessa kaupunginosassa ollut. En tiedä, oliko paikallisilla joku erityinen juhlapäivä, mutta kadulla oli paljon ihmisiä. Kaikki miehet oli pukeutuneet mustaan pukuun ja hassuun karvahattuun, ja ikään katsomatta kaikilla oli pää ajettu muuten kaljuksi pitkiä ja kiharia pulisonkeja lukuun ottamatta. Naisetkin olivat laittautuneet hienoksi. Kun lisäksi kaikki puhuivat ilmeisesti hepreaa eikä yksikään kaupan nimi ollut englanniksi, fiilis oli aidosti melko hämmentävä. Jossain vaiheessa tehtiin täyskäännös, marssittiin takaisin samalle metroasemalle ja jatkettiin matkaa. Nähtiin vielä pari muuta kaupunginosaa Brooklynissa ennen kuin otettiin metro pohjoiseen, The Bronxiin ja Yankee Stadiumille.

Taustalla zeppelin ja Vapaudenpatsas.

Täältä käsin vedellään ainakin toistaiseksi maailmantalouden naruja. Talo, jossa on iso lippu, lienee New York Stock Exchange.

Juutalaiskaupunginosassa oli tosiaan KAIKKI hepreaksi. Jopa koulubussit.

Anni ja mä Brooklyn Heightsillä. Taustalla Etelä-Manhattan. Tunnettu maisema sikäli, että täältä käsin moni näki 9/11:n iskut.

New York on yksi Jenkkilän harvoja alueita, jossa baseball on yhä alueen ykkösurheilulaji (kyllä, suuremmassa asemassa kuin jenkkifutis tai koripallo), ja Yankees on kahdesta pääsarjajoukkueesta ylivoimaisesti valovoimaisempi. Ottelun alussa Yankees lahjoitti Virgiania Techin yliopistosurmien uhreille peräti miljoona dollaria, ja ottelu oli omistettu tuon tapahtuman muistolle. Vaikka baseballista ei juuri kukaan suomalainen perustakaan, niin tämä peli oli ihan viihdyttävä. Yleisöä oli paikalla 55 000 kun stadionin kapasiteetti oli vain pari tuhatta suurempi, ja kun kotijoukkue runteli sarjajohtaja Bostonia juoksuin 8-3, oli tunnelma taattu. Heti ensimmäisessä vuorossa Yankees johti kolmen lyöjän jälkeen 3-0, ja sama tahti jatkui läpi ottelun. Ottelun lopussa saatiin ylimääräistä viihdettä katsomossa, kun eri katsomonosissa puhkesi pikku kärhämiä, joissa yleensä toisena osapuolena oli Bostonin väreihin pukeutunut humalainen kannattaja. Yankees -fanit palkitsi nämä tappelut raikuvilla ”asshole, asshole” –huudoilla, joiden saattelemana Red Sox -fani saateltiin ulos stadionilta. Pelin loputtua joukkoliikenne toimi yllättävän hyvin ottaen huomioon väkimäärä, ja päästiin ulos nopeasti.

Väkeä riitti. Vertaa Los Angelesin kuvaan pari bloggausta aiemmin. New York on baseball-kaupunki! Alla: Suomessakin usein näkyvän Yankees-logon lisäksi nurmessa oli Virginia Techin logo ja surunauha.

Seuraavana päivänä olikin sitten lähtö. Aamupäivällä käytiin kääntymässä Central Parkissa, lämmintä oli peräti +28 C. Puolenpäivän jälkeen shuttlebussi nappasi meidät kyytiin, ja tällä kertaa osoite oli JFK, ja lentoyhtiönä Finnair (Finskin korkeampien matkatavaroiden painorajojen vuoksi en joutunut tällä kertaa maksamaan ylipainoisista laukuista, jeh!). Yön yli lennettiin Suomeen, josta Anni jatkoi junalla Heinävedelle, itse puolestani otin jatkolennon Ouluun. Vaihto olikin sitten siinä, edessä on vielä muutto takaisin Vaasikselle ennen kuin aloitan työt.

Kiitos jos jaksoit lukea blogin läpi!

Havaiji - Welcome to Paradise

2007-05-17T22:37:00.000-07:00

Lensin Havaijille LA:sta yksin, tarkoituksena oli tavata Youri ja kumppanit siellä lähipäivinä. Tämä saariketju keskellä Tyyntämerta vaati viiden tunnin lennon, mutta aikaeron vuoksi olin perillä jo yhdeltätoista, kun lento lähti Los Angelesista aamuysiltä. Lentokenttä oli mielenkiintoinen sikäli, että osa terminaaleista oli puoliksi ulkotiloissa, ts. katto oli pään päällä, muttei seiniä. Havaijilla keskilämpötila pyörinee siinä parinkymmenen asteen tietämissä vuorokauden- ja vuodenajasta riippumatta, joten mikäpä siinä. Tällä kertaa matkatavaratkin tuli perille niin kuin pitikin.

Tällaista keliä vuoden ympäri. Maistuis.

Suuntasin ensimmäiseksi HI-Hostel Waikikiin, joka oli nimensä mukaisesti juurikin tämän kuuluisan hiekkarannan vieressä, vajaan parin korttelin päässä. Ensimmäisen päivän ohjelmaan kuului lähinnä auringonotto rannalla ja naapuruston pikakartoitus. Paikallisia ABC-minisupermarketteja tuntui olevan vähintään kaksi joka korttelissa.

Biitsiperspektiiviä

Toinen päivä oli hyvin pitkälti samanlainen, eli pyörin lähinnä Waikikin alueella ja testasin paikallisia halpisruokapaikkoja. Ei valittamista. Illalla kävin käppäilemässä myös alueen ulkopuolella, joka muistuttikin heti lähinnä gettoa nuhjuisine pienkerrostaloineen. Tyypillisesti Waikiki on taas siisti ja kiiltokuvamainen hotellialue rantoineen, juuri sellainen jollaisena sitä mainostetaan. Aika pitkälti samankaltainen kuin välimeren turistirysät, siistimpi tosin:

Auringonlasku Waikikissa

Seuraavana aamuna otin bussin pohjoisrannalle, jossa Youri, Tits ja Johanna ja Emeli majailivat. Kun pääsin sinne, niin lähdettiin näiden vuokraamalla autolla heti takaisin. Mentiin katsomaan vesiputousta suht lähellä Honolulua, ja auto jätettiin normaalisti parkkiin. Kun palattiin putoukselta autolle, niin huomattiin että sademetsässä riehunut lyhytaikainen mutta rankka sadekuuro oli katkaissut painavan oksan puusta, joka sijaitsi suoraan auton edessä. Luonnollisesti koko parkkialueen ainoa katkennut oksa putosi juuri konepellille. Vakuutus ei kattanut tätä kuin osittain, joten muulle porukalle tuli ylimääräistä maksettavaa. Koko hommassa oli huijauksen makua: auto oli ihan rämä, mutta kuitenkin vakuutuksessa oli $1200 omavastuu, eli kallista lystiä.

Tämä vesiputous ei ollut ihan Yosemiten kokoluokkaa. Saatiinpa kuitenkin kuuro niskaan kun tuonne kiivettiin.

Tuo pikku lommo kustansi muille lopulta ilmeisesti $600

Tiistaina suuntasin omine nokkineni Pearl Harboriin, joka oli pienoinen pettymys. Battleship Arizona toki makasi siinä, minne japsit sen joulukuussa -41 upottivat, mutta muuten koko lahti siivottiin jo sodan aikana. Arizona Memorial on upotetun aluksen päälle rakennettu muistomerkki, joka koostuu ”maisemahuoneesta” ja pyhätöstä, jonne on kaiverrettu kaikkien usean tuhannen hyökkäyksessä menehtyneen amerikkalaissotilaan nimet. Laiva makaa matalassa vedessä, ja sen kansi on vain pari metriä veden pinnan alla, joten sen runko näkyy aika hyvin. Hyvin epäamerikkalaiseen tyyliin venereissu muistomerkille oli ilmainen, which was nice. Paluumatkalla ostin kirjan, jota lueskelin rannalla seuraavat pari päivää.

Pearl Harbor. Taustalla näkyvä valkoinen hökötys on upotetun Battleship Arizonan päälle rakennettu muistomerkki. Alla sama lähempää.

Isku Pearl Harboriin oli japanilaisten kannalta menestys. Tuon verran meni amerikkalaisia yksin Arizonan mukana. Yli kaksi kertaa enemmän uhreja kuin vaikkapa Titanicissa.

Osa M/S Arizonasta oli selvästi näkyvissä, ja jotkut osat jopa vedenpinnan yllä. Kuvassa laivan tykkitornin jäänteet.

Tämän japanilaiskoneen lentäjälle taisi käydä vähän ohraisesti.

Pearl Harborissa esiteltiin myös jenkkien asearsenaalia. Tämä on ilmeisesti sukellusveneestä ammuttava mannertenvälinen ohjus.

Keskiviikkona vaihdoin HI-Hostellista toiseen, Beachside Waikiki Hostelliin, koska myös muut olivat tulossa pohjoisrannalta sinne. Koska olin paikalla aikaisin, en päässyt huoneeseeni vaan jouduin viemään tavarani varastohuoneeseen pariksi tunniksi. Ei siinä mitään. Kun myöhemmin tulen takaisin aikomuksenani rekisteröityä sisään ja viedä tavarat huoneeseen, huomaan, että mun matkalaukkua ei ole missään. Nice, siellä oli ihan alkajaiseksi mun passi ja kaikki vaihtovaatteet! Kuulemma joku iso opiskelijaryhmä Stanfordin yliopistosta oli kirjautunut aikaisemmin päivällä ulos hostellista vieden mukanaan parisenkymmentä laukkua. Jotta asiat olisi olleet vieläkin enemmän sekaisin, ryhmä oli lähdössä samana iltapäivänä puolitoista kuukautta kestävälle Tyynen valtameren risteilylle, jolla sen oli määrä tehdä jotain tutkimusta.

Olin siis vähän lirissä. Ehdin soittaa Honolulun Suomen-kunniakonsulaattiin ja kysyä, mitä pitäisi tehdä, koska olin vielä menossa Kanadaan ennen kuin palaisin Suomeen. Vastaus oli, että lähin paikka saada uusi passi on Los Angeles, ja uuden lain mukaan passia myönnettäessä henkilön pitää itse olla paikalla, eli mulle olisi tullut kiva mutka matkaan, plus kaikkien vaatteiden hankinta (olin luonnollisesti rantakuteissa!). Koska en kuitenkaan voinut tehdä mitään asialle ennen kuin saataisiin tieto, onko ryhmä jo lähtenyt risteilylleen, päätin kokeilla surffausta. Se olikin siistiä, joskin yllättävän rankkaa käsille. Ei ole turhaan hehkutettu!

Kun palasin hostellille, laukusta ja ryhmästä ei kuulunut mitään, mutta onneksi hostellin ystävällinen henkilökunta sai kaikille ryhmän jäsenille soitettuaan lopulta kiinni yhden henkilön, ja laukku löytyi juuri ennen kuin nämä olivat alkamassa lastaamaan niitä satamassa, ja hostelli järkkäsi sille oikein taksikyydin. Opinpa ainakin sen, että passia ei kannata säilyttää matkalaukussa – ei, vaikka se olisikin lukittu. Kyynisesti sanottuna meikäläisen Kalifornian-Havaijin -reissun saldo oli kaksi hukattua matkalaukkua ja kolari. Vissiin mulla sitten on jotain hullun tuuria, kun näistä kaikista selvittiin. Samana iltana harrastettiin porukalla vielä pienimuotoista nestetankkausta, mutta ei siitä sen enempää. Torstai olikin sitten normipäivä.

Perjantaina mun ja Yourin oli määrä vuokrata auto päiväksi, mutta koska kaikki vaihtoehdot oli turkasen kalliita, niin päädyttiin käyttämään saaren bussiverkostoa, joka oli osoittautunut ihan toimivaksi. Ensiksi mentiin Sandy Beachille, joka on tunnettu bodysurffausranta. Nimensä mukaisesti ranta oli pehmeää hiekkaa, ja sitä saattoi erehtyä luulemaan ihan normaaliksi rannaksi. Pitkin rantaa oli kuitenkin kylttejä, joissa varoitettiin aaltojen suuresta voimasta. Tässäkin piti kokeilla ennen kuin uskoin (oululaiset varmaan sanois, että pölijä): aalloilla oli mukava kellua niin pitkään, kun pysyi aaltojen meren puolella. Mutta, siinä vaiheessa kun sattui olemaan aallon ja rannan välissä kun parimetrinen aalto murtui metrin, parin päässä, niin ei ollut juurikaan mitään tehtävissä (vasta liian myöhään kuulin, että murtumassa olevaan aaltoon pitää sukeltaa ennen kuin se tulee päälle). Aalto vei mennessään ja paiskasi jossain asennossa rantahiekkaan. Itse piti vain toivoa, että ei tulisi päälleen alas – myöhemmin luin matkaoppaasta, että ranta on yksi Havaijin vaarallisimmista, mikäli mittarina käytetään hengenpelastuksia ja murtuneita niskoja per vuosi. itse tulin olkapäälleni alas, ja ilmeisesti loukkasin sen jotenkin, sillä tietyissä asennoissa tuntuu (hermo)särkyä. Pitää käydä näyttämässä YTHS:ssä kunhan täältä selviää takaisin. En halua suurin surminkaan joutua tekemisiin amerikkalaisen terveydenhoitojärjestelmän kanssa, vaikka mulla matkavakuutus onkin. Hengissä siis kuitenkin selvittiin.

Niin huvittavan näköinen kyltti, että eihän tuota voinut ottaa vakavasti. Seuraavana hetkenä olinkin sitten turvallani rantahietikossa, mitä seuraava pikku klippi havainnollistaa:

Tällainen aallokko. Ei nuo näytä kovin isoilta, mutta kannattaa verrata ihmisten kokoon.

Rannan jälkeen oli suunnitelmissa mennä tsekkaamaan Diamond Headin vulkaaninen kraateri. Liftattiin kyyti jonkun paikallisen pick-up truckin lavalla, mutta perille päästyämme kuultiin, että se oli mennyt kiinni viisi minuuttia aikaisemmin. Jäi siis kraateri näkemättä. Illalla mentiin isommalla, n. 15 hengen porukalla paikalliseen baariin, mutta itse lähdin aikaisin pois että ehdin saada pari tuntia unta ennen kuin shuttle-bus tuli poimimaan mut hostellilta lentokentälle jo 4.30.

Lähtiessä oli ihan hyvä keli. Etualalla Diamond Headin kraateri, jonka mä siis missasin. Sen vasemmalla puolella näkyy Waikikin hiekkaranta ja hotellikeskittymä (korkeat rakennukset).

Sellasta Havaijilla. Kelien puolesta viikko oli ihan loistava, koko ajan yli +20 astetta. Seuraavaksi suuntasin takaisin Vancouveriin, jossa mun oli määrä viettää aikaa Rachelin kanssa ja reissata pikaisesti provinssin pääkaupunkiin Victoriaan ennen kuin lentäisin itärannikolle.

Los Angeles - "kotiinpaluu"

2007-05-09T00:53:00.000-07:00

Seuraavana päivänä kävimme pyörähtämässä Santa Barbarassa, mutta suuntasimme melko nopeasti kohti Los Angelesia. Itse hinkusin sinne ehkä eniten meidän porukasta. Myöhemmin osoittautui, että meidän porukasta oikein kukaan muu ei tykännyt Losista. Miksi LA on mulle niin erityinen kaupunki? Vuonna 1997 isä oli UCLA:ssa töissä puoli vuotta, ja perhe oli luonnollisesti messissä. Itse olin tuolloin 13-vuotias ja kävin seiskaluokan siellä, joten Oulun ja Helsingin lisäksi Los Angeles tuntuu kuin kolmannelta kotikaupungilta.

Kaupunki on ihan jumalattoman kokoinen, yli 80 kilometriä pitkä ja 40 kilometriä leveä ja melkein pelkkää ruutukaavaa, joten paikasta toiseen siirtymiseen menee melkein aina paljon aikaa. Sitä halkoo moottoritiet, joita pitkin liikenne tehokkaimmin virtaa, mutta jotka toisaalta ovat ensimmäisenä tukossa ruuhka-aikaan. Kaupunki on myös lättänä, joten toista New Yorkia odottavat joutuvat pettymään. Siinä missä Nyki on rakennettu pieneen tilaan ja ylöspäin, LA on rakennettu matalasti ja laajalle alueelle. Ilman autoa Losissa ei tee juuri mitään, vaikka viime aikoina joukkoliikennettä onkin parannettu paljon. Niinpä ajattelinkin vuokrata siinä vaiheessa auton itselleni, kun asuntoauto-panssarivaunusta luovuttaisiin.

Heti ensimmäisenä iltana saatiin ”kaivattua” actionia, kun asuntoauton iso koko yllätti mut totaalisesti. Auton oikea peili rappasi viereistä kaistaa ajaneesta bussista vasemman peilin irti ja samalla meidän peili meni totaalisen säpäleiksi. Saatiinhan soppa aikaan. Poliisit eivät lopulta vaivautuneet paikalle, koska henkilövahinkoja ei sattunut. Sainpahan soittaa 911:een, kokemus sekin. Onneksi otettiin autolle täysi vakuutus. Nyt jouduttiin itse maksamaan vain parinsadan dollarin etukäteistalletus, ja vakuutus kattoi loput. Muuten olisi saattanut poikaa ketuttaa. Ajoin vielä kolarin jälkeen takaisin leirintäalueelle, mutta sen jälkeen en sen auton rattiin koskenut vaan annoin Georgin hoitaa hommat. Onnettomuus sattui noin mailin päässä siitä missä asuin kymmenen vuotta sitten, eli vanha fraasi siitä että onnettomuudet sattuu useimmiten tutuissa paikoissa piti tässäkin paikkaansa. Tästä mulla ei ole kuvaa.

Seuraavana päivänä mentiin katsomaan LA Dodgersin peliä, Anni ja Victor tosin meni katselemaan nähtävyyksiä. Dodger Stadium ei ollut edes puolillaan, vaan mikäpä ihme: oli arkipäivä, ei mikään kansallinen tai koululaisten lomapäivä, ja peli alkoi klo 12 iltapäivällä! Itse peli oli leppoisaa pelailua auringonpaisteessa, vastassa ollut Arizona Diamondbacks hävisi lopulta 2-1. Yhtään home runia ei nähty, eli sikäli aika tapahtumaköyhä matsi. Pelin jälkeen mentiin Hollywoodiin kääntymään, ja illalla syötiin viisistään Venice Beachilla ja siivottiin auto palautuskuntoon.

"Take me out to the ballgame, take me out with the crowd.." Kovin on tyhjää katsomossa.

Mann's Chinese Theatre. Tämä on se paikka, missä starat ovat painaneet käden- ja jalanjälkensä sementtiin. Vanhimmat jäljet on 20-luvulta!

Kahdeksan yötä asuntoautossa olikin tarpeeksi, ja seuraavana aamuna palautettiin auto aikaisin. Tits suuntasi Havaijille, ja minä taasen buukkaamaani hostelliin. Olin yrittänyt jo useamman päivän ajan saada lippuja samana iltana pelattavaan Anaheim–Vancouver -lätkämatsiin, mutta Ticketmasterin sivut näyttivät jatkuvasti että lippuja ei olisi saatavilla. Vuokasin auton, ja suunnistin motareita pitkin sellaiset 50 mailia kaakkoon Anaheimiin. Oli kyllä huomattavasti mukavampi ajella Los Angelesin ruuhkissa pikkuisella Chevrolet Cavalierilla kuin tankkimaisella asuntoautolla. Parkkeeraus hallin lähellä maksoi 20$, mutta otin riskin ja maksoin sen. Hallin lippuluukulla sain kuulla, että lippuja oli vielä jäljellä, ne vain olisi seisomapaikkoja. Oulussa on peleissä seisomiseen tottunut, joten seisomapaikka sopi mulle mainiosti.

Arrowhead Pond on nykyisin nimeltään Honda Center

Ihan hyvät paikat vaikka pitikin seisoa. Tunnelma hallissa oli hyvä. Tässä Ducks on juuri tehnyt ottelun avausmaalin.

Itse peliä Anaheim vei näytöstyyliin. Ilman Canucks-veskari Luongoa peli olisi päättynyt jo varsinaisella peliajalla, mutta nyt se venyi toiselle jatkoajalle. Ratkaisu syntyi vähän helpohkosti, kun Anaheim taklasi kiekon hyökkäysalueella itselleen, ja Luongo katseli tuomariin kun ratkaiseva veto lähti. Vancouverin kausi loppui siihen, ja Anaheim eteni läntisen konferenssin finaaliin. Mun veikkaukset konferenssifinaaleihin menijöistä piti pintansa, veikataan nyt sitten, että Stanley Cupista pelaavat Anaheim ja Ottawa.

Seuraavan päivän omistin kokonaan vanhojen tuttujen paikkojen koluamisen: kävin bongaamassa paikan, jossa asuttiin perheen kanssa kevät 1997, mun koulun ja pari muuta paikkaa, jotka olivat jääneet mieleen. Tuntui vähän samalta kun aikanaan palasin Joensuuhun ensimmäistä kertaa sieltä poismuuton jälkeen, oliskohan ollut noin seitsemän vuoden tauon jälkeen… Melko nostalgista meininkiä kaikkiaan. Iltapäivällä palautin sitten auton, ja seuraavana aamuna oli aikainen herätys ja lento Havaijille. Siitä lisää myöhemmin.

Täällä tuli asuttua: Veteran Avenue 424, Los Angeles

Emerson Middle School: tuolla tuli käytyä seiskaluokan kevät.

Westwoodin kylässä, lähellä meidän kämppää, on muun muassa Twentieth Century Foxin alkuperäinen leffateatteri.

Tätä brändiä on ollut ikävä kaikki nämä kymmenen vuotta. Me encanta!

Harry Perry. Tuo hullu ukko luisteli Venice Beachilla jo kymmenen vuotta sitten.

Auringonlasku, Venice Beach

Kalifornian kansallispuistot

2007-05-05T19:39:00.000-07:00

Kuluneet seitsemän päivää on tullut kierreltyä Kaliforniaa, joten en metsän keskeltä ole oikein pystynyt tänne mitään kirjoittamaan. Nyt pientä reportaasia.

Ensimmäinen yö asuntoautossa vietettiin San Franciscon eteläpuolella, kaupungin jenkkifutisjoukkue 49ersin stadionin kupeessa. Yöstä mitättömällä paikalla parkkipaikalla saatiin maksaa vajaat $80. Se olikin sitten viikon kallein majoitus.

Seuraavana aamuna suunnitelmissa oli käydä tsekkaamassa legendaarinen Golden Gate Bridge ja ajella sen jälkeen hissukseen Yosemitea kohti. Silta oli ihan hieno, se muistuttaa mua aina siitä yhdestä Bond-leffasta, jonka lopputaistelu käydään Golden Gaten vaijereissa. Parkkeerattiin auto bussipaikalle yhden toisen pakettiauton perään. Kun tultiin takaisin autolle, meidän auto oli blokattu vihaisten bussikuskien toimesta. Yksi tuli siihen vinoilemaan, että sakkopaikka, kolmesataa dollaria, hyvää päivänjatkoa. Pikku rupattelujen jälkeen saatiin kuitenkin bussit väistämään ja päästiin liikenteeseen.

Ei nuo vaijerit ihan noin tuhdilta näyttäneet etäämpää:

Golden Gatelta jatkui matka Berkeleyhyn, joka on tunnettu yliopistostaan. Tämä kampus oli huomattavasti SFU:ta hienompi (tosin mikä tahansa on. Paitsi Oulun yliopisto), ja koko kaupungista huomasi että kysessä on ensisijaisesti opiskelijakaupunki.

Berkeleyn jälkeen jumituimme iltapäiväruuhkaan, ja matka oli todellakin hissukseen etenemistä. Emme päässeet päivän aikana Yosemiteen asti, jäimme parinkymmenen mailin päähän yöksi.

Viikonloppuna Yosemitessa olikin sitten kolmenkymmenen asteen helteet, mikä oli ihan mukavaa vaihtelua Raincouverin jatkuvalle sateelle ja San Francisconkin mereisen kolealle säälle. Vielä ei oltu ihan huippusesongissa, joten puistossa oli suht rauhallista, vaikka meidän leirintäalue olikin viimeistä paikkaa myöten täynnä. Vesiputoukset oli tosi hienoja, mutta villieläimiä ei nähty. Tosin Anni ja Victor uskoivat nähneensä karhun ollessaan iltakävelyllä. Ainoa negatiivinen asia Yosemitessa oli se, että leirintäalue oli kaukana suihkuilta ja vielä kauempana pyykinpesutiloista. Lämmintä sentään riitti.

Yosemiteen mennessä avautui tällainen maisema. Taustalla näkyy Yosemiten laakso ja yksi puiston suurista vesiputouksista.

Sama vähän lähempää.

Karhuvaara! Meille kerrottiin Yosemiten portilla, että jos satuttaisiin tällaiseen törmäämään, meidän pitäisi huutaa: "Bear, go away, bear", täsmälleen näillä sanoilla. Typerät amerikkalaiset.

Ilma +30 astetta, vesi +4. Kukaan ei kuitenkaan pudonnut.

Nämä kallioseinämät oli aika vaikuttavia, varsinkin kun laakson pohjalla ne ympäröi maisemaa joka puolelta.

Joko mun kameran asetuksissa on vikaa tai tämä orava on vetäny muutakin kuin pulkkaa. Epäilen edellistä. Joopa joo.

Arvoimme pitkään menisimmekö Kuolemanlaaksoon vai Kings Canyonin kansallispuistoon. Päädyimme lopulta jälkimmäiseen, mutta tämä kansallispuistopa olikin vielä käytännössä suljettu. Olisi sinne asuntoauton kanssa päässyt, mutta minkäänlaisia palveluita siellä ei olisi ollut, suihku mukaanlukien. Ex tempore teimme ratkaisun yöpyä läheisessä Sequioan kansallispuistossa, mutta sekin osoittautui todella ankeaksi. Loppujen lopuksi parkkeerasimme auton leirintäalueen parkkipaikalle, kun ainoa avoinna ollut leirintäalue oli jo täynnä.

Sequioan vetonaulana on maailman suurimmat puut, jättiläispunapuut. Matkalla pois kansallispuistosta kävimme katsomassa miltä ne näyttivät.

Päädyttiin loppujen lopuksi yöpymään leirintäalueen parkkipaikalla.

Tiedän, ilkeää

Tässä vähän perspektiiviä. Tuo puu on vielä elossa!

Edellisillan vastoinkäymisistä tuskastuneina päätimme ajaa saman tien rannikolle. Yövyimme biitsileirintäalueella lähellä Santa Barbaraa. Seuraavana päivänä oli suunnitelmissa ajella LA:han.

Selvittiin vielä samana päivänä rannikolle, which was nice.

San Francisco, CA

2007-04-25T20:31:00.000-07:00

Ensimmäinen aamu San Franciscossa valkeni siis iloisissa merkeissä, kun lentoyhtiö oli yön aikana tuonut mun kadonneet matkatavarat hostellille. Ei siis tarvinnut koko lomaa olla samoissa vaatteissa. Hostellin aamupalan jälkeen lähdettiin kaupunkiin, ja kelistä huomasi Vancouverin sateiden jälkeen heti, että nyt ollaan Kaliforniassa.

Aijaijai. Nyt loppui California dreaming, tämä on lomaa!

Otettiin Union Squarelta ratikka rantaan, ja hieman yllättäen pääsimme Alcatrazin-kierrokselle miltei saman tien. Kun viimeksi kymmenen vuotta sitten olin perheen kanssa San Franciscossa, vankilasaari jäi näkemättä, kun kyseisen viikonlopun kaikki lähdöt oli myyty loppuun.

Nykyään Alcatraz on museokäytössä, ja kierroksella sen historiaa esiteltiin monesta näkökulmasta ja monen aikakauden verran. Itse saarelta oli hienot näköalat San Franciscon keskustaan ja Golden Gate Bridgelle. Pari myyttiäkin rikottiin kierroksen aikana: Al Capone ei kuollut Alcatrazissa, ja saarelta maalle uiminen ei todellakaan ole mahdotonta, vaikka salmessa kova virtaus onkin. Itse asiassa phoenixilainen koululaisryhmä aikoi uida porukalla kyseisen välin. Sen sijaan se pitää paikkaansa, että vaikka muutaman vangin onnistuikin nokkelasti paeta vankilasta, niin kenenkään ei tiedetä selviytyneen hengissä maihin. Lisää triviaa: kaikkien gangstojen isä ja äiti, Al Capone, sai aikaan sen, että maitotölkkeihin (aikanaan ehkä pulloihin) alettiin painaa viimeisiä käyttöpäiviä. Ilman Allua olisi maidonjuonti Suomessakin vähän heikommissa kantimissa.

Tästä on kyse. Pahamainen vankilasaari keskellä San Franciscon lahtea.

Jotta pakeneminen olisi ollut entistäkin vaikeampaa, kukkulan huipulla sijainneeseen vankilaan johti vain yksi tie.

Sellejä.

Taustalla Downtown San Francisco

Kun Alcatrazista selvittiin takaisin maalle, mentiin syömään Fishermans Wharfille, joka on toinen kaikkien mainstream-turistien kohde Friscossa. Pääsin syömään aitoa länsirannikon clam chowderia, joka tarjoiltiin mielenkiintoisesti koverretusta leivästä. Oli hyvää, tuli syötyä lautanenkin.

Simpukkakeitto leivällä, kiitooosh

Sen jälkeen käytiin katsomassa merileijonia, jotka makoilivat laiturilla samalla lailla kuin kymmenen vuotta sittenkin. Meteli oli korviahuumaava, kun useat kymmenet otukset rääkyivät laiturilla. Nähtiinpä pari taistelupariakin, kun nämä laiskalta vaikuttavat elukat nahistelivat leikkisästi keskenään ja heittelivät toisiaan veteen.

Merileijonat on leppoisia

Rannasta kiivettiin Russian Hillille, joka on se kuuluisa mäki, josta useimmat San Franciscon mäkikuvat on otettu. Asunnoista ja autoista huomasi, että ihan vähävaraista sakkia paikassa ei asu.

Näkymä venäläiseltä kukkulalta

Kaikki varmaan tietää sen maiseman, jossa ratikka nousee mäkeä, ja taustalla San Franciscon lahdella näkyy Alcatraz. Tässä mun versio siitä:

Otettiin kyseinen ratikka ja ajeltiin sillä Chinatowniin. Kyseinen kaupunginosa on Jenkkilän suurin laatuaan. Tällä kertaa tyydyttiin kuitenkin vain kävelemään paikan läpi ja mentiin takaisin hostellille. Myöhemmin illalla mentiin syömään välimereiseen raflaan, jonka ruoka tosin oli aika heikkoa. Muut meni ruuan jälkeen leffaan, mutta itse huomasin kadottaneeni hostellihuoneen avaimen ja jouduin lähtemään etsimään sitä. Arvasin, että olin unohtanut sen ravintolaan, mutta se oli mennyt kiinni kun pääsin sinne takaisin. Matkalla takaisin hostellille törmäsin kuin ihmeen kaupalla ravintolan omistajaan, joka oli rupatellut meidän porukan kanssa tovin kun syötiin. Se oli löytänyt mun avaimet. Mun hyvä tuuri siis jatkui. Se siitä illasta...

Pitää kehua tätäkin hostellia, missä yövyttiin kaksi ensimmäistä yötä San Franciscossa. Adeleide Hostellissa oli kelvollinen aamupala, halpa vuokra ($24/yö), langaton netti, ja lisäksi paikka sijaitsi ihan San Franciscon ydinkeskustassa. Vähän vaikea sinne tosin oli aluksi löytää, sillä se sijaitsi melko huomaamattomalla syrjäkujalla:

Seuraavana aamuna tilattiin taksi hostellille ja suunnattiin puolen päivän maissa autovuokraamolle, josta meidän oli määrä hakea asuntoauto yhdeltä iltapäivällä. Kun lopulta päästiin auton kanssa liikenteeseen, oli kello jo neljä. Paljon säätöä. Koska meidän reissukolonnasta Titsillä ja Victorilla ei ole ajokorttia, ja Anni ei halua ajaa isoa autoa, niin minä ja Georg vuorotellaan ratissa seuraavan viikon ajan. Pakua isompaa autoa en ole koskaan ajanut, ja muutenkin ajoin viimeksi marraskuussa, kun Määtän Tuomaksen kanssa oltiin Finanssin ja Futuurin vuosijuhlissa (Tumpulle terveisiä!). Nyt pääsinkin sitten verestelemään ajotaitoja hyppäämällä camperin rattiin ja suuntaamalla suoraan freewaylle San Franciscon iltapäiväruuhkaan.

Selvittiin kuin selvittiinkin hengissä leirintäalueelle, vaikka matka kulkikin läpi kaupungin ydinkeskustan. Leirintäpaikka sijaitsee Downtownin eteläpuolella San Francisco 49ersin stadionin kupeessa. Täällä ollaan nyt ja laitetaan ruokaa. Tai siis, muut laittaa ruokaa ja mä näpyttelen tätä. Huomenna olisi tarkoitus mennä ensin pyöräilemään Golden Gaten tienoille, ja iltapäivällä lähteä ajamaan kohti Yosemite National Parkia.

Yllä ja alla: Tällä kaunottarella olisi tarkoitus taittaa matkaa.

Reissuun!

2007-04-24T00:18:00.000-07:00

Viimeisellä opiskeluviikolla mulla oli kaksi tenttiä, joten aika meni pakkaillessa ja näihin valmistautuessa. Jälkimmäinen tentti oli myöhään perjantai-iltana, kun ulosmuuttopäivä oli sunnuntai, joten vähän häsläämiseksi homma meni. Lauantaina mentiin vielä vaihtariporukalla bilettämään downtowniin, joka ei eräissä tapauksissa kauheasti ainakaan edistänyt matkaan lähtöä sunnuntaina. Joka tapauksessa päästiin reissuun, ja lopulta meidän vuokra-auto suuntasi Seattleen.

Mun huone ulosmuuton hetkellä. Ei ollut kertaakaan noin siistiä kevään aikana.

Rajalla ei tällä kertaa ollut isommin ongelmia, mikä oli alkumatkan säädön jälkeen iloinen yllätys. Heti Jenkkien puolelle päästyä keli tuntui lämpiävän ainakin viidellä asteella, joten nyt se kesä kai sitten alkaa. Seattleen saavuttiin (Rachel, Anouk, Alex, mä) alkuillasta, ja loput porukasta tuli myöhemmin reittibussilla. Meitä oli kaikkiaan kymmenen henkeä, joista me jatketaan viiden hengen porukalla (Anni, Victor, Tits, Georg ja mä) Kaliforniaan. Hostelli oli tällä kertaa Green Tortoise, joka oli hinta-laatusuhteeltaan ehkä paras, missä olen tähän mennessä ollut. Tofino oli ehkä laadukkaampi muuten, mutta kun ajattelee, että tämä GT sijaitsee ihan Seattlen keskustassa, niin kilpparihostelli oli erinomainen diili. Voin suositella kaikille, jotka tänne eksyy!

Hieno valoilmiö Seattlessa

Maanantaina meidän pikku autokunta meni ensin Underground Tourille. Itselle tämä oli jo toinen kerta kyseisellä kierroksella, eikä se ollutkaan enää yhtään niin mielenkiintoinen. Samat vitsit kierroksen vetäjällä oli kuin viime kerralla, vaikka kyseessä oli eri opas! Kierroksen jälkeen mentiin pikavisiitille Seattlen eläintarhaan, joka olikin ihan hieno. Paikan vetonaulana oli hiljattain syntynyt tiikerinpentu, joka temmelsi itsensä kokoisen pehmolelutiikerin kanssa. Lisäksi zoossa oli hieno pimeä osasto, jossa oli lepakoita ja muita öisiä eläimiä. Pari otosta:

Mystinen lintu

Amerikan ruskeakarhu eli grizzly on kuulemma ihmiselle kaikkein vaarallisin. Kaikki Hopeanuolta pienenä katsoneet voi varmaan samaistua tähän.

Tiikerinpentu retuuttaa pehmolelutiikeriä. Tämä oli siis eläintarhan ykkösvetonaula. Aika tehokkaasti pentu osasi iskeä lelun kaulaan.

Muut olivat menneet lentokentälle hyvissä ajoin, mutta itse en (luonnollisesti). Lopulta kuitenkin selvisin sinne. Lento San Franciscoon meni nopeasti ja kivuttomasti, mutta perillä odottikin yllätys, kun mun matkalaukku ei missään vaiheessa ilmestynytkään liukuhihnalle. Eipä ole mulle ennen sattunut. Tätä kirjoittaessani hostellilla en ole kuullut vielä laukusta mitään. Toivottavasti löytyy nopeasti, muuten voi jossain vaiheessa alkaa syödä miestä. Edit: seuraavana aamuna Alaskan Airlines oli löytänyt mun laukun ja toimittanut sen hostellin respaan. Asiallista, nyt pystyy keskittymään lomailuun!

Mun lätkäveikkauksesta sen verran, että ei ollut juuri hurraamista. Suosikit pitivät pääosin pintansa - tiesin jatkoonmenijöistä Detroitin, Vancouverin, Buffalon, Ottawan ja New Jerseyn, mutta Anaheim, San Jose ja NY Rangers puolestaan näyttivät hauista. Suomalaiset ovat jälleen olleet pimennossa, kun ratkaisupelit alkoi.

Toisen kierroksen veikkaus:
Detroit-San Jose -> Detroit jatkoon
Anaheim-Vancouver -> Anaheim jatkoon
Buffalo-NY Rangers -> Buffalo jatkoon
New Jersey-Ottawa -> Ottawa jatkoon

Varsin yllätyksettömästi siis mennään. Koska satun Kaliforniassa pyörimään, niin suunnitelmissa olisi mennä katsomaan paikan päälle mahdollinen viides peli sarjassa Anaheim-Canucks. Saapa nähdä.

San Franciscosta lisää myöhemmin. Nyt täältä tähän.

Viimeinen viikko kampuksella

2007-04-15T23:46:00.000-07:00

Nyt kun opiskeluja on jäljellä vajaa viikko ja kelit lämpenee myös täällä, niin tässä pari vähän keväisempää otosta kampukselta.

Joskus ensimmäisissä postauksissani väitin, että Simon Fraserin kampus on ruma kuin mikä. Onhan täällä kyllä betonia käytetty reilusti, mutta maisematkin on toisaalta komeita.

Tällaiset näkymät West Mall Centren lukusalista. Vaikka mä Töölön katoista tykkäänkin, niin ehkä tämä menee sen maiseman edelle mikä HSE:n päärakennuksen lukusalista avautuu.

Convocation Mall eli kampuksen katettu keskusaukio

Academic Quadrangle on jumalattoman kokoinen neliönmallinen rakennus, jossa on suurin osa yliopiston luentosaleista ja luokkahuoneista. Kuvat yllä ja alla on neliön sisäpihalta.

Terry Fox on paikallinen suuruus, entinen Simon Fraserin opiskelija, joka sairastui parikymppisenä syöpään ja yritti nostaa varoja juoksemalla halki Kanadan. Academic Quadranglen pihalle on pystytetty patsas herran kunniaksi.

Kampuksen kirjasto. Ehkä rumin rakennus ikinä, missään.

Kaksi tenttiä jäljellä ja Kalifornia-TJ näyttää 7 päivää!

P.S. KÄRPÄT!

Playoff time!

2007-04-11T19:54:00.000-07:00

Aika Vancouverissa käy vähiin, enää on jäljellä kymmenen päivää. Flunssasta on parannuttu, juuri parahiksi ennen siitepölykautta. Noh, tämä lähtis morjestaan palmuja, pakoon kutisevia silmiä, tukkoista nenää ja muita allergisen luontaisetuja.

Nyt on päästy tenttivaiheeseen, eli luennot loppui viime viikolla. Siinä missä useimmilla vaihtareilla on 2–3 tenttiä, joillakin jopa nolla, niin itselläni on edessä neljä lopputenttiä. Näistä kaksi on huomenna torstaina ja kaksi ensi viikolla. Molempien rahoituksen kurssien, Derivativesin ja Inven, tentit on siis ”iloisesti” samana päivänä. Ne on samalla ainoat mun täällä käymistä kursseista, joiden arvosanat siirtyy kauppiksen opintorekisteriotteeseen, koska kyse on pääaineesta (tää on taas niin tätä). Paremminkin olis voinut niihin valmistautua, mutta on ollut vähän parempaa tekemistä. Ei se mitään, luottavaisin mielin.

Viime lauantaina tuli käytyä Vancouverin pyörivässä ravintolassa Harbour Centressä (kuva paikasta pari postausta alempana). Käytiin Rachelin kanssa ensin syömässä kiinalaista, ja sen jälkeen mentiin jälkkärille itse näköalaravintolaan. Selkeä ilta, joten kaupungin valot näytti todella upeilta. Valitettavasti mun kameralla ei voi ottaa ulkona kuvia pimeän aikaan, joten niitä ei ole. Maanantaina mentiin Rachelin ja tämän kummisedän kanssa pääsiäisbrunssille. Oli jälleen hyvät setit.

Eilen sain iloisia uutisia Suomesta, sillä minut valittiin seuraavaksi kylliksi eli SEFEn kylteriyhdyshenkilöksi. Kassu Stenbäckin ja Sanna Markkasen jalanjälkiä siis seurataan. Kiitos Sannalle herätyksestä, että tajusin tähän mielenkiintoiseen hommaan hakea. Kylli-pesti alkaa elokuussa ja jatkuu vähintään puolitoista vuotta, mikä on hienoa. Yksi viime vuosien parhaista päätöksistä oli lähteä KY-toimintaan mukaan (Tirppa 05, kv-viikko 05), sillä sitä kautta päädyin hallituksen tiedotusvastaavaksi, mikä varmaan painoi myös tässä valinnassa. En aikanaan päässyt ensisijaisesti hakemaani valiokuntaan, mutta sen sijaan minut kelpuutettiin Tirppaan. Sattumien summa.

Sitten vähän jääkiekkovuodatusta:

Kärpät! Näyttäisi siltä, että Oulun ylpeys kyykyttää jälleen muuta Suomea SM-liigassa. Viimeisen neljän kauden aikana kaksi kultaa, hopean ja pronssin voittaneen jengin tarvitsisee ottaa vielä yksi voitto Jokereista, ja siihen on kolme ottelupalloa. Vuodesta -98 on tullut seurattua joukkuetta suunnilleen päivittäin, mutta nyt jää ratkaisut näkemättä. Onneksi on nettiradio. Toivottavasti ratkaisevat huomenna Raksilassa. Tai no. Toivottavasti ylipäänsä ratkaisevat.

SM-liigan päättyminen tarkoittaa aina myös sitä, että NHL:n playoffit alkaa! Tänä vuonna on luonnollisesti tullut pitkästä aikaa seurattua sarjaa vähän tarkemmin, ja koska Kanadassa ollaan, niin meininki on sen mukainen. Vancouverissa on vielä lisäksi erityinen buumi päällä, sillä Canucks on pelannut paremmin kuin vuosikausiin. Ei puhettakaan, että peleihin voisi saada lippuja maksamatta törkeää ylihintaa. Kaupungilla sen sijaan näkee Canucksin lippuja enemmän kuin vaahteralippuja, ja porukka on säännönmukaisesti pukeutunut joukkueen väreihin. Oma pitkäaikainen suosikkini LA Kings ei tänä(kään) vuonna päässyt pleijareihin, joten ajan hengen mukaisesti nautin pudotuspelihuumasta ja hyppään Canucksin bandwagoniin (© Jatkoaika.com 2007).

NHL:n pudotuspelit vuorostaan tietävät sitä, että suomalaisessa mediassa aletaan spekuloida sillä, ketkä suomalaiset ”vapautuvat” maajoukkueen käyttöön. Itseäni tämä vuosittainen hössötys lähinnä ärsyttää – en ihmettele yhtään, jos suomalaisia ei pitkän ja raskaan kauden jälkeen huvita lähteä neppailemaan itävaltoja ja kazakstaneita vastaan kahden viikon turnaukseen, joka ei kiinnosta ketään paitsi suomalaisia, kun sillä välin maailman parhaat ratkovat Stanley Cupia rapakon tällä puolella. Suomessa mahdollisia kieltäytyjiä sitten kohdellaan maanpettureina. Toivottavasti kaikki mahdolliset suomalaisjoukkueet menevät mahdollisimman pitkälle eikä kukaan pelaaja vahvista MM-joukkuetta (vaikka tämä ei olekaan mahdollista – ei teoriassa eikä varsinkaan käytännössä, sillä Stanley Cup karttaa suomalaisia pelaajia niin kuin menestys suomalaisia joukkueita yleensäkin lajista riippumatta). Tulipas taas oltua kyyninen. Pitäähän suomalaisella medialla ja kaljamahakisaturisteilla olla jotain jännättävää. Jatkukoon siis spekulointi.

Pikku veikkaukset Stanley Cupin ensimmäisen kierroksen ottelupareista kevyen, suorastaan petterisihvosmaisen analyysin höystämänä. Saapa nähdä kierroksen jälkeen, miten osui. Pitkävedosta en ole voittanut mitään lähes kymmeneen vuoteen (joskaan en ole juuri myöskään pelannut), joten näihin voi suhtautua asiaankuuluvalla vakavuudella.

Läntinen konferenssi:
Jokainen ottelupari on mielenkiintoinen ja ennakkoon melko tasainen. Hienoa.

Detroit–Calgary
Calgary on ollut tällä kaudella yllättävän heikko. Detroitin punakone sen sijaan jyräsi jälleen läntisen konferenssin voittoon, Kipper ei yksin riitä. -> Detroit jatkoon

Anaheim–Minnesota
Minnesotan puolustus vastaan Anaheimin hyökkäys. Anaheim on tässä melko tasaiseksi veikatussa parissa ennakkosuosikki, mutta uskon, että Niklas Bäckströmin johdolla Wild venyy yllätykseen, eikä Teemu Selänne saa vieläkään mestaruussormusta. -> Minnesota jatkoon

Vancouver–Dallas
NHL:n ruotsalaisjoukkue vastaan suomalaisjoukkue. Muuten joukkueet on melko tasaiset, mutta Canucksin veskari Roberto ”Bobby Lu” Luongo ratkaisee tämän sarjan. -> Vancouver jatkoon

Nashville–San Jose
Nashville johti siihen aikaan koko NHL:ää, kun kävin katsomassa niiden pelin Canuckseja vastaan maaliskuussa. Siitä joukkue putosi neljänneksi kun Detroit ohitti sen keskisessä divisioonassa. Uskon kuitenkin, että joukkueella on taitoa ja tahtoa sen verran, että San Jose kaatuu. Peter Forsbergin tosin olisi syytä herätä. -> Nashville jatkoon

Itäinen konferenssi:

Buffalo–NY Islanders
NHL:n runkosarjan voittanut ja siinä eniten maaleja mättänyt Buffalo hoitanee tämän sarjan ilman vaikeuksia. Islesin pääsy playoffseihin varmistui vasta viimeisellä kierroksella rangaistuslaukauskisassa. Materia jyrää tässä parissa. -> Buffalo jatkoon

New Jersey–Tampa Bay
Ensimmäisen kierroksen toiseksi hajuttomin, mauttomin ja värittömin ottelupari, Vincent Lecavalierista ja Martin St Louisista huolimatta. Eiköhän idän kestomenestyjä New Jerseyn trap ja Martin Brodeur ole valttia tässä parissa. -> New Jersey jatkoon

Atlanta–NY Rangers
Eiköhän Atlanta hoitele tämän. Jagr on runkosarjapelaaja, ja Rangersin muutkin tähdet hyytynevät pudotuspeleissä. -> Atlanta jatkoon

Ottawa–Pittsburgh
Pudotuspelien kestoepäonnistuja vastaan tulevaisuuden tähtien joukkue. Niin hyvä kuin Penguins onkin hyökkäyspäässä, puolustus vuotaa liikaa. -> Ottawa jatkoon

Tulihan taas sepustettua. Varsinainen päivän epistola.

Flunssaa, lätkää ja ravintoloita

2007-04-03T21:45:00.000-07:00

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet toisaalta tapahtumarikkaita, toisaalta eivät kuitenkaan välttämättä niin mielenkiintoisia, että niistä viitsisi enempäänsä kirjoittaa. Olen ollut viimeiset kolme viikkoa sitkeässä flunssassa, minkä vuoksi tämä aika on tullut oltua vähän fleguna. Urheiltuakaan ei ole tullut yhtä ainutta kertaa lähes neljään viikkoon, kun taas ennen flunssaa tuli useammin kuin joka toinen päivä tehtyä jotain. Taidanpa mennä lääkäriin heti huomenna.

Keskiviikkona 21.3. oli kampuksen West Mall Centressä kauppiksen Go Abroadia vastaava tapahtuma, jossa paikallisille esiteltiin mahdollisuutta lähteä vaihtoon. Ei tuntunut juuri kiinnostavan, sillä sen kahden tunnin aikana, mitä itse paikalla olin, kävi ständeillä ehkä kaksi opiskelijaa. Illalla menin sitten Rachelin kanssa matsiin, pelinä Canucks–Nashville Predators. NHL:n senhetkinen kärkijoukkue jäi Canucksien jalkoihin 2–0, eikä siinä auttanut Peter Forsberg eikä Paul Kariyakaan. Vancouverin Tommi Santala teki kauden ensimmäisen maalinsa. Peli oli ehkä vähän tylsä, vaikka onhan se aina tapaus kun kärkijoukkue jätetään nollille.

Seuraavana päivänä oli illalla Business Administration Student Societyn järjestämä banketti, joka oli ihan mielenkiintoinen. Tapahtuma oli järkätty varta vasten bisnesopiskelijoiden verkostoitumisen edistämiseksi. Minut plaseerattiin pöytään, jonka nimikkoyritykset eivät liiemmin kiinnostaneet, joten siinä mielessä illan anti jäi vähäiseksi. Tarjolla oli kuitenkin kolmen ruokalajin illallinen, joka oli ihan asiallinen jopa vähän kipeänä. Lauantaina oli bileet, joissa oli vähän outo fiilis eikä koko iltana oikein tapahtunutkaan mitään.

Sunnuntaina vuorossa oli sushi-illallinen ja lissää kiekkoa. Tällä kertaa Canucks pelasi Colorado Avalanchea vastaan. Olin ostanut tähän peliin lipun jo aikaisemmin, ja myöhemmin selvisi että vaihtareista myös Flo ja Fabi tulivat peliin. Viihdyttävä peli, paljon maaleja, Joe Sakic oli liekeissä ja Avs voittikin pelin 5-4 rankkareilla. Ensimmäinen tänä keväänä paikan päällä näkemäni peleistä, jonka Canucks hävisi, ja samaten ensimmäinen jossa suomalaispelaaja ei tehnyt maalia. Samalla taisi tulla tämän kauden NHL-kiintiö täyteen, voi olla että playoffseihin ei saa lippuja ellei ole valmis maksamaan törkeää ylihintaa. Ellei sitten Kaliforniassa satu matseja siihen aikaan kun siellä olen.

Metron ikkunasta. Oikealla Canucksien kotihalli GM Place, vasemmalla BC Place Stadium, joka toimii 2010 olympialaisten avajais- ja päättäjäisseremonioiden paikkana. Paikasta romahti tammikuun lumimyrskyissä katto, ja siitä raportoitiin mediassa Suomessa asti.

Matalan profiilin mustan pörssin lippukauppaa, mjitaaah?

Patriotismia pohjoisamerikkalaiseen malliin: Canucks-Preds Pregame Show. Jotenkin kansallislaulu ei sovi mielestäni jääkiekko-otteluiden alkuun Suomessa, mutta NHL:ssä siitäkin on onnistuttu tekemään ison luokan show. Star-Spangled Bannerin aikana yleisö on vielä rauhassa, mutta O Canada avaa äänijänteet. Edmontonissa viime keväänä pelatuissa finaaleissa ei tarvittu Kanadan kansallislauluun esilaulajaa ollenkaan, kun yleisö piti niin kovaa mekkalaa!

Canucks-Avs Pregame

Seuraava viikko meni lähinnä kampuksella flunssan kanssa tuskaillessa. Tiistaina, perjantaina ja lauantaina tuli kuitenkin jälleen käytyä ulkona syömässä, kun se kerran täällä on suht edullista ja valikoimat loistavia. Perjantaina oli myös kotibileet, joissa oli astetta enemmän äksöniä kuin edellisellä viikolla. Kampuksella oli RezFest -bileet samana iltana, joten jossain vaiheessa bileasuntoon tuli arviolta 25 random-tyyppiä kuokkimaan. Sweet. Myös jyväskyläläiset (muut täällä vaihdossa olevat suomalaiset) tuli ensimmäistä kertaa paikalle, hauskaa että tulivat.

Taas käytiin syömässä pikku annokset pastaa.

Lauantaina käytiin tarkastamassa Kitsilano, joka on Vancouverin boheemimpi kaupunginosa Downtownin eteläpuolella. Alueella sijaitsee mm. hieno hiekkaranta sekä sen välittömässä läheisyydessä alueen isompi yliopisto, University of British Columbia. Ihan biitsikelit ei tosin olleet kyseessä. Sunnuntaina paikallinen sää yllättikin taas ”iloisesti”, kun saatiin lunta pitkästä aikaa. Tämä ei tosin pitkään maassa pysynyt, mutta on tuo keli aika lailla Suomen vastaavia kylmempi viimeisen kuukauden aikana ollut.

Myös Vancouverissa osataan rakentaa itäsaksalaisittain.

Robson and Thurlow, Vancouverin kaupallinen ydinkeskusta. Tämä kulmaus on "kuuluisa" kahdesta vastakkain sijaitsevasta Starbucksista.

Syrjäkuja Broadwayn varrella. Taustalla näkyy Downtown ja sen takana Pohjois-Vancouverin vuoret.

Tylyn niminen kahvila.

Kitsilano.

Tässä kuvassa on Vancouver aika hyvin tiivistettynä: biitsi, meri, jahti, pilvenpiirtäjät sekä lumihuippuiset vuoret.

Pössyttelevä koira. Kitsilanossa tietenkin.

Enpäs ollut ennen yksityiseen laguuniin törmännyt.

Huhtikuun ensimmäisenä saatiin vielä lunta.

Sen jälkeen pyörähti käyntiin viimeinen kouluviikko ennen tenttikautta, tiimalasissa on aikaa vajaat kolme viikkoa. Aika täällä on mennyt todella nopeasti, ei halua vielä pois! Toisaalta, kun kelit on olleet vähän viileämpiä, niin reissaaminen vähän lämpimämpiin maisemiin lukukauden jälkeen on ihan paikallaan. Suunnitelmissa olisi mennä ensin viiden hengen vaihtariporukalla Seattlen kautta San Franciscoon ja Los Angelesiin. Sieltä porukka jatkaa kuka minnekin, minä lennän reiluksi viikoksi Havaijille, jonne tulee Vancouverista toisista vaihtareista ainakin Emeli, Johanna ja Youri. Sieltä mitä ilmeisimmin jatkan New Yorkiin, josta minulla on paluulento Suomeen 24.5.

Tofino, Vancouver Island

2007-03-23T23:43:00.000-07:00

Olen ollut pari viikkoa lievässä mutta sitkeässä flunssassa, joten ei ole tullut tehtyä mitään mainittavaa, mistä olisi jaksanut kirjoittaa. Viime viikonloppuna sen sijaan menimme isolla vaihtariporukalla Tofinoon, joka on vajaan kahdentuhannen asukkaan pikku kalastajakylä Vancouverin saaren länsirannalla. Vancouver Island on sellainen 80 km x 400 km kokoinen saari itse kaupungin edustalla, joten ihan mistään luodosta ei ole kysymys. Tofinossa oli kyseisenä viikonloppuna valasfestivaalit, joten odotuksissa oli että näkisimme myös näitä meren leppoisia otuksia.

Lähtö oli perjantaiaamuna, jolloin neljä autokuntaamme suuntasi autovuokraamon kautta lautalle. Tämä kuskasi meidät Nanaimoon, josta pääsi ajamalla Tofinoon neljässä tunnissa. Itse jaoin auton ruotsalaisten Johannan ja Emelin sekä australialaisen Bazin kanssa. Tunnelma meidän autossa oli letkeä, sen sijaan saksankieliset saivat lauantaina melkein tappelun aikaiseksi omassaan (mistä syystä lauantaina kukin autoporukka kulkikin omana ryhmänään). Perjantaina ei tapahtunut mitään ihmeempää, käytiin syömässä vähän tuoretta kalaa. Oma annokseni oli mainio sekoitus erilaisia mereneläviä, siinä oli tuoretta lohta, ruijanpallasta, ostereita, simpukoita jne. Ruuan jälkeen suunnattiin kylän ainoaan baariin, jossa tunnelma oli juuri niin alkuvoimainen (?) kuin sellaisesta maailman länsireunalla sijaitsevasta paikasta voi kuvitella. Illan viimeinen hidas oli AC/DC:n Thunderstruck…

Hostelli sentään oli mainio.Lauantaina jokainen autokunta lähti heti aamusta omaan suuntaansa, ja isommalla porukalla nähtiin taas vasta illalla. Me käytiin bongaamassa mm. paikallinen sademetsä sekä Wickaninnish Beach, jossa oli jonkinlainen valasnäyttely. Tämä vuodenaika on valaiden kevätmuuton aikaa, ja Tofinon tienoilla piti siis olla Pacific Rim Whale Festival, mutta ainakaan katukuvasta sitä ei erottanut mitenkään. Asiaan saattoi vaikuttaa, että niin perjantaina kuin lauantaina satoi koko ajan, niin kuin viimeisten kolmen viikon aikana voittopuolisesti muutenkin.

Lauantai-iltana ostettiin kuusi kiloa samana aamuna kalastettua lohta, ja ruotsin tyttäret kokkasivat fileestä meidän koko isolle porukalle erinomaisen aterian. Sen jälkeen mentiin samaan baariin kuin perjantaina, mutta koska kyseessä oli St. Patrick’s Day, niin kaikki paikalliset olivat liikenteessä, ja puolet porukasta joutui jonottamaan melkein tunnin päästäkseen sisään paikkaan, jonne kukaan ei varmasti jonottaisi missään muualla kuin Tofinossa. Ilta meni hyvin siihen asti kun tuli valomerkin hetki, jolloin en löytänyt takkiani mistään. Kun sitä ei etsintöjen jälkeenkään löytynyt mistään, niin ei auttanut muu kuin jättää tuntomerkit baariin ja mennä takaisin hostellille ilman sitä. Koska paikassa ei ollut narikkaa, niin oletin, että joku oli nyysinyt sen siitä kasasta, jossa meidän porukan takit olivat. Seuraavana aamuna kun heräsin, niin oli iloinen yllätys, kun takki oli meidän hostellihuoneessa! Selityksenä tähän oli se, että kun osa meistä lähti hostellille heti paikan suljettua niin osa jäi vielä hengaamaan baarin edustalle. Youri oli bongannut mun takin ja kaulahuivin jonkun paikallisen sankarin päällä, ja sain ne takaisin. Kaverit on hieno asia.

Sunnuntaina oli viikonlopun paras keli, sillä vettä ei satanut. Suuntasimmekin valasristeilytoimistolle, joka järjesti kierroksia rannikon tuntumassa. Noin kolme tuntia kestäneen kierroksen aikana näimme valkopäämerikotkia, hylkeitä, merileijonia, saukkoja ja myös harmaavalaita. Miekkavalaita eli orcia emme kuitenkaan nähneet, mikä oli pikku pettymys. Risteilyn jälkeen lähdettiin kotiin, ja Vancouveriin saavuttiin myöhään illalla. Sellainen reissu. Kannatti kyllä tehdä tämäkin, vaikka sain uudestaan flunssan valasristeilyllä.

Seuraavalla viikolla tapahtuu vaihteeksi taas vähän enemmän, kun menen kahteen NHL-matsiin sekä business-opiskelijoiden bankettiin, ja lauantaina on jälleen bileet kampuksella. Flunssakin alkaa hellittää pikku hiljaa. Lisäksi koulua on enää reilut neljä viikkoa jäljellä, jonka jälkeen on edessä viiden viikon loma ennen paluuta Suomeen. Suunnitelmat ovat vielä vähän auki, reissusta enemmän sitten, kun se tulee ajankohtaisemmaksi.

Tästä näkee, että Tofino on hyvin pitkälti keskellä ei mitään, tai kirjaimellisesti maailman äärissä. Kartalla se on tuo vihreä nuoli vasemmassa laidassa.

Tämä oli viikonlopun teema. Brittiläisen Columbian maisemat on kyllä huikeat, jopa auton ikkunasta. Tässä ollaan jo saarella, matkalla kohti Tofinoa.

Perillä.

Ekana iltana mentiin safkaamaan. Tokihan piti syödä kalaa, tämän tuoreemmaksi se ei enää muutu. Kuvassa etualalla SFU:n business-laitoksen kv-koordinaattori Rosanne Ng, joka on tehnyt meidän vaihdon eteen ihan älyttömästi hommaa. Loistotyyppi, joka vielä tykkää hengata vapaa-ajalla vaihtareiden kanssa. Itse asiassa Rosy järjesti koko reissun Tofinoon.

Tsunami? Ei, vaan Wickaninnish Beach.

Is it safe to swim here? NO! Vastarannalle Japaniin matkaa sellaiset 5000 kilometriä.

Ihkaoikea kanadalainen sademetsä.

Bongaa kuvasta ruotsalaistyttö.

Puuvertaus. Tuo oli vissiin mammuttipetäjä.

Pieniä sieviä sieniä, vai mitä se Don Huonot aikoinaan lauloikaan. Miksi tämä kuva on tässä, en tiedä! Nuo oli vaan jotenkin niin erikoisen näköisiä.

Valaan kallo ja mittatikku

Meidän reissukolonna valmiina valasristeilylle. Ylärivi: Martina (GER), Birgit (AUT), Florian (AUT), Anouk (NED), Anni, Victor (FRA), Johanna (SWE), Fabian (GER), Milo (NED), Georg (GER), Tits (NED), Sarah (NED), Emeli (SWE), Youri (NED) ja Sophia (NED). Alarivi: Baz (AUS), Livia (NED) ja minä. Varsin paljon hollantilaisia siis.

Ensimmäiseksi risteilyllä bongattiin hylkeitä luodolla.

Melkein sama asia, mutta nämä on puolestaan merileijonia. Noilla ei tuntunut olevan kiire mihinkään.

Valas.

Normiviikko

2007-03-06T22:50:00.000-08:00

Seattlen jälkeinen viikko oli etenkin arjen osalta melko hiljainen (tai no, saatiin taas lunta alkuviikosta, joka kuitenkin suli heti pois), osittain siitä syystä, että molemmat rahoituksen välitentit sattuivat juuri tälle viikolle. Hengissä kuitenkin selvittiin, vaikka varsinkin Inve oli taistelua aikaa vastaan.

Viikonlopulla tapahtui sitten enemmän. Perjantaina oli townhouse-bileet ruotsalaisten vaihtari-tsigulaattorien Johannan ja Emelin luona. Porukka tanssi pöydällä ja meininki oli muutenkin hyvä. Me likes, mutta ei siitä sen enempää. Ja seuraavana päivänä salille...

Lauantaina oli urheilujen jälkeen vuorossa kulttuuripäivä, tai ainakin oltiin suunniteltu sellaista. Sotasuunnitelmana oli mennä ensin Vancouverin taidemuseoon, sieltä sushi-ravintolaan (totta kai) ja Vancouverin sinfoniaorkesterin konserttiin. Museo oli juuri sulkemassa kun sinne asti selvittiin, joten siitä ei tullut mitään. Sushi sitä vastoin oli jälleen erinomaista ja konserttikin hyvä, vaikken mikään klassisen musiikin suurkuluttaja olekaan. Vancouver Symphony Orchestralla on erittäin hyvä diili opiskelijoiden näkökulmasta: normaalisti liput ovat noin $75, mutta opiskelijat maksavat kymmenen dollaria.

Sunnuntaina oli mahdollisuus päästä taas katsomaan NHL:ää. Vancouverin ylpeys, Canucks, pelaa hyvää kevättä ja on kiinni Tyynenmeren divisioonan kärkipaikassa. Lippuja ei ole helppo saada, varsinkin vierekkäiset paikat on järjestään myyty loppuun koko loppukaudeksi. Sain kuitenkin ystäväni Rachelin avustuksella liput (kausikorttipaikat!) pariin huippumatsiin, ja lisäksi menen vielä katsomaan yhden pelin myöhemmin maaliskuussa.

Sunnuntaina oli siis vuorossa Canucksien kotiottelu paikan päällä. Canucks pelasi Minnesotaa vastaan, joten matsi oli jälleen ns. suomalaisottelu. Itse asiassa ex-oululaisena ja Kärppiä edelleen aktiivisesti seuraavana peli oli enemmän kuin mielenkiintoinen, kun Minnesotan maalilla saattoi aloittaa Kärppien neljän vuoden mitaliputken takuumies Niklas Bäckström. Bäckström loukkaantui aikaisemmin viikolla, mutta pelasi kuin pelasikin tämän pelin. Canucksien varsinaisen peliajan maaleille hän ei voinut mitään, mutta rankkareissa pari meni vähän helposti. Canucks voitti lopulta 4–3 rankkareilla tasokkaan pelin, joka paikallisten mukaan oli jo asetelmien hakemista pleijareihin.

Kuluva viikko on ollut lähinnä pänttäämistä keskiviikon välitenttiin, joka onkin kevään viimeinen laatuaan. Sitten voikin taas ottaa vähän rennommin.

Perisuomalaiseen tyyliin pitää tietty kertoa säästä, viime aikoina se on nimittäin ollut vähintäänkin vaihteleva. Lumimyrskyiltä on vältytty, mutta lunta on kuitenkin välillä ripotellut. Burnaby Mountainilla on myös todella usein sumua, kuten näistä kuvista näkee. Pari kuvaa ehkä sankimmasta sumusta mitä meikäläinen on koskaan nähnyt. Yläkuvassa Towersin tornitalot, näkyvyys ehkä 50 metriä. Alla kampuksen jalkapallokenttä samana päivänä. Kuka vielä väittää että Vancouverissa ei paista aurinko? Sääli vain, että sumun takaa siitä ei ole paljon iloa...

Vancouverin "spaceneedle", Harbour Centre. Toisin kuin Seattlen maisematorni, tuo sijaitsee ihan keskustassa, joten sieltäkin on varmaan ihan messevät näkymät. Vielä ei ole tullut käytyä.

Tuonne oli tarkoitus mennä sivistämään itseään, mutta ruojakkeet olivat juuri sulkemassa.

Vancouver Canucks-Minnesota Wild. General Motors Place oli loppuunmyyty 159:nnen kerran peräkkäin, mikä on NHL:n pisin voimassaoleva putki.

Tuttu mies ja digizoomin kirous

Tällainen mörkö heilui katsomossa pelottelemassa lapsia

Kun Vancouveriin tulin, Canucksien matsit oli yksi odotetuimmista jutuista. Two down, two to go!

Emerald City

2007-02-25T22:38:00.000-08:00

Tänä viikonloppuna suunta oli reilut parisataa kilometriä etelään, osoite oli Seattle, Washington. Koska iso osa muusta vaihtariporukasta oli menossa sinne nyt, niin minäkin päätin lähteä völjyyn, vaikka ensi viikolla onkin välitentit molemmista rahoituksen kursseista. Lähdimme reissuun perjantaiaamuna, ja otimme shuttlebussin suoraan Vancouverin keskustasta Seattleen. Lyhyt matka venyi viiteen tuntiin liikenneruuhkien ja rajamuodollisuuksien takia. Isompia ongelmia rajalla ei tällä kertaa ollut, sen sijaan olin vähän hämilläni kun virkailija alkoi passiani vilkaistuaan puhua mulle suomea! Kaveri oli kuulemma asunut kaksi vuotta Suomessa 90-luvulla, joten kielikin oli jossain määrin tarttunut. Kyseli mm. Esko Ahon ja Arja Korisevan kuulumisia…

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja niitä ovat tässä tapauksessa mm. Rainy City (erittäin kuvaava nimi), Green City (ei ihan niin kuvaava), sekä otsikon nimi jne. Seattle on kaupunkina virallisesti vain vähän Helsinkiä isompi, mutta todellisuudessa muutaman kymmenen kilometrin säteellä keskustasta asuu neljä miljoonaa ihmistä, eli on se "vähän" Tsadia isompi. Kokonaisuutena kaupunki oli melko vancouvermainen, mutta selkeästi amerikkalaisempi: kodittomia oli kaduilla selvästi enemmän, paikat eivät olleet ihan yhtä siistejä, aasialaiset loistivat poissaolollaan ja tilalla oli amerikkalaiset black fellahit. Kaupunki on alkupiste mm. Starbucksille, Jimi Hendrixille, Bill Gatesille ja grunge-musiikille. Se tuntuu olevan nyt suosittu paikka varsinkin nuorten keskuudessa, ja monet muuttavatkin San Franciscosta Seattleen sen takia, että jälkimmäinen on halvempi.

Kun Seattleen saavuttiin, niin mentiin heti ensimmäisenä nähtävyyteen, joka kaikilla tulee ensimmäisenä kaupungista mieleen – Space Needleen. Keli oli perjantaina mainio, joten tornista näkyi hyvin joka suuntaan. Downtown näytti ylhäältä ihan hienolta, muuten kaupunki oli melko lättänä. Maisematuokion jälkeen otettiin monorail-kyyti keskustaan ja etsittiin hostellimme. Sitten käytiin mm. syömässä mainiot purilaiset paikallisessa BBQ-ravintelissa ja pyörittiin vaan keskustassa iltaan asti. Illalla haluttiin mennä kuuntelemaan livemusaa (Seattlessa on Jenkeistä kuulemma kolmanneksi eniten livekeikkoja New Yorkin ja Chicagon jälkeen). Mentiin jazz-paikkaan, jonne olisi ollut 12 dollarin cover, mutta selitettiin ovimiehelle olevamme opiskelijoita ja vielä Euroopasta, niin päästiin sisään ilmaiseksi! Erittäin opiskelijaystävällistä, meidän porukka säästi siinä yli sata taalaa. Sen jälkeen mentiin paikkaan, jossa oli kaikenlaista sälää seinillä. Muuten ei mitään ihmeellistä. Normi-ilta.

Seuraavana aamuna osa porukasta meni Jimi Hendrix-museoon , mutta itse missasin sen. Sen sijaan suoritin empiirisen kokeen McDonaldsin burgereiden välillä. Päivän saldoon kuului myös ensimmäinen Starbucks, ja mielenkiintoinen Seattle Underground -kierros. Kaupunki rakennettiin alun perin niin huonoon paikkaan, että sitä jouduttiin korottamaan rakentamalla kadut ym kokonaan uudestaan. Kaupunki tuhoutui tulipalossa 1890, ja nykyinen vanha kaupunginosa Pioneer Square rakennettiin palon jälkeen alkuperäisen kaupungin toisen kerroksen tasalle. Illalla pistäydyttiin kolmessa paikkassa, joista kaksi ensimmäistä oli istuskelupaikkoja ja kolmas livepaikka. Keskimmäinen oli nimeltään Chapel, ja se oli rakennettu vanhalle ruumishuoneelle! Ihan siisti paikka. Koska taas haluttiin kuulla livemusaa, mentiin paikkaan nimeltä War Room, joka oli ääriään myöten täynnä oleva nigga rap -paikka. Olihan melkoinen elämys!

Sunnuntaina jätin muut hostellille nukkumaan ja lähdin aikaisin Vancouveriin valmistautumaan ensi viikon tentteihin. Sellainen oli Seattle. Ehkä tuollakin tulee vielä pistäydyttyä, kun reissaan lopputenttien jälkeen. Rajalla jouduin jälleen selittelemään opiskeluani Vancouverissa. Virkailija ei millään tahtonut uskoa, että todellakin olen vaihdossa vain yhden lukukauden, enkä siten tarvitse pidempään opiskeluun oikeuttavaa Study Permitiä. Vaan eipä siinä mitään, nämä maahanpääsyhässäkät alkaa mennä jo rutiinilla. Pääsinpähän takaisin Kanadaan.

Space Needle. Tästä Seattle tunnetaan.

Downtown Seattle as seen from the Space Needle. Vaikka Neulalla on korkeutta "vaatimattomat" 140 metriä, niin näkymissä ei ollut valittamista.

Tässä se on: ensimmäinen Starbucks Coffee ikinä, missään. Suomalaisen kofeiiniaddiktin pyhiinvaelluskohde.

Farmer's Marketista löytyi tällainenkin kummajainen. En ole varma olenko tuollaiseen Suomessa törmännyt.

Royale With Cheese vai Le Big Mac? Jälkimmäinen oli suorittamassani ehdottoman objektiivisessa vertailussa parempi, mutta ei Quarter Pounderkaan huono ollut. Kaikissa pakkauksissa oli ravintosisältöinformaatio painettuna paitsi Double Quarter Pounderissa. Wonder why. Ehkä ne eivät halua ihmisten tietävän, että yhdessä hampurilaisessa on energiaa saman verran kuin normaalissa (oikeassa) ateriassa. Poissa silmistä, poissa mielestä?

Hostellin välittömästä läheisyydestä löytyi myös seinä, joka oli vuorattu purukumilla. En aikaismmin tiennytkään, että purkalla voi viestiä noin tehokkaasti (alempi kuva). Mikä uusmedia, vapise blogi!

Alley.

Lava Loungeen päädyttiin perjantai-illan päätteeksi. Kuten seuraavista kuvista näkee, seinillä oli paljon mystistä sälää.

Uneton Seattlessa. Perjantai-iltana paikallinen katu-DJ esitteli taitojaan.

Kävelkää hitaasti. Sarjassamme hassunhauskat liikennemerkit.

Hyvin Simpsons-tyylinen sarjakuvakauppa. Tuolla myytiin kaikkea keräilykappalesarjakuvista action-figuureihin. Kallista!

Käytiin redneck-ravintolassa syömässä. Kuvassa Victor (FRA), Martina (GER), minä, Titiaan (NED) ja Georg (GER). Oli aivan loistava barbecue-hampurilainen!

Klondike on varmaan kaikille tuttu Aku Ankasta. Käytiin aihetta esittelevässä museossa; alakuvassa aitoja kultaryntäyksestä uutisoineita sanomalehtiä vuodelta 1800-jotain.

Pioneer Square. Tämä katu toi jotenkin hämärästi mieleen Helsingin. Mechelinin- tai Mäkelänkatu?

Seattle Underground. Edellisen ison maanjäristyksen jälkeen ihmiset dumppasivat tavaraansa maan alle, ja osa niistä on vielä sillä tiellään.

Jenkkifutisjoukkue Seattle Seacatsin stadion. Sääli, ettei koko viikonloppuna kaupungissa ollut mitään ison luokan urheilutapahtumaa: SuperSonics pelasi vieraissa, jenkkifutiskausi loppui muutama viikko sitten ja Major League Baseball alkaa vasta huhtikuussa.

Näistä paikoista en liiemmin tykkää. Menomatka oli tosin hauska poikkeus, kun tullivirkailija heitti normaalit kysymykset englannin sijaan suomeksi. Paluumatkalla koko bussi sitten odottelikin 45 minuuttia, että sain asiani hoidettua.

Chinese New Year

2007-02-20T23:08:00.000-08:00

Sunnuntaina oli kiinalaisten uusi vuosi, jota myös Vancouverissa juhlittiin isolla kädellä. Vancouverin kiinalaiskaupuginosa on käsittääkseni New Yorkin ja San Franciscon jälkeen maailman suurin aasialaiskeskittymä. Aasian ulkopuolella siis. Joskus aikaisemmin taisin mainita, että puolet täkäläisistä olisi aasialaista alkuperää. Päivitettyjen tietojen mukaan luku olisi "vain" nelisenkymmentä prosentia, mutta sekin on jo yli miljoona ihmistä. Tämähän ei kuitenkaan ole mikään New York väkiluvultaan, vaan tuo miljoona erottuu katukuvassa aika tehokkaasti. Se on suunnilleen sama asia, kuin jos Suomen pääkaupunkiseudun asukkaista kaikki espoolaiset ja vantaalaiset olisivatkin yhtäkkiä aasialaisia.

Kiinalainen uusi vuosi on siis ymmärrettävästi iso tapahtuma täällä, ja sen kunniaksi järjestetään aina paraati Chinatownissa. Menimme siis katsomaan sitä. Kiinalaisen kalenterin vuodet menevät sykleissä, alkanut vuosi on Year of the Boar eli sian vuosi. Muun muassa kaikki me 1983 syntyneet olemme kiinalaisen tulkinnan mukaan sikoja (onneksi kuitenkin vain horoskoopiltamme). Paraatin jälkeen menimme läheiseen puistoon nauttimaan läheisen aasialaisen T&T-supermarketin antimista. Itse tyydyin kuitenkin japanilaiseen ruokaan, sushi ruletti tälläkin kertaa!

This way to Chinatown! Kuvassa Millennium Gate, jonka takana onkin ihan eri meininki. Hämmentävää.

Paraatia oli katsomassa melko paljon ihmisiä.

Kaikki mahdolliset vancouverilais-kiinalaiset yhdistykset (jäsenten ikään katsomatta) marssivat omina ryhminään paraatissa.

Lohikäärmeitä ja leijonia. Enpä tiennytkään jalopeuroja koskaan Kiinassa esiintyneen, mutta kummastipa niitä sikäläisessä mytologiassa pyörii. Nuo keinuivat paraatikulkueessa eteenpäin valtavan paukkeen saattelemana, sillä niiden perässä käveli kaksi kaveria rumpuine ja lautasineen.

Paraatissa marssi myös kaikista kiinalaisin myyttiolento ikinä, missään: BlackBerry. Nice product placement, eh?

Myös legendaarinen Shang Tsung Mortal Kombatista (tai ainakin jotain sinne päin) kunnioitti näitä bileitä läsnäolollaan. Tällä kertaa vanha velho toimi tosin lähinnä liikenteenjakajana ja infopisteenä.

Emeli (Sverige) ja Sarah (Hollanti)

Paraatin jälkeen mentiin aasialaiseen T&T-supermarkettiin. Sieltä löytyi melkein kaikkea mahdollista mitä aasialaiset ikinä syövät. Maistuisiko elävä lobsteri?

Osa kuuden hengen iskuryhmästämme ei joko syönyt mitään tai lähti etsimään kiinalaista ruokaa, mutta Sarah, Youri ja minä päädyttiin sushiin. Toimi.

A few days later...

Historiallinen hetki: puolentoista kuukauden yhdessä asumisen jälkeen townhouse-nelikkomme on ensimmäistä kertaa yhtä aikaa samassa huoneessa! Kuvassa siis kämppikset John Hwa, Sheena ja Maïa. Ja mää.

Sen kunniaksi mentiinkin sitten kämppisten kanssa syömään italialaista. Tsekatkaa annosten koko, noita ei kukaan syö kerralla! Käytännössä aivan kaikki asiakkaat ottaa dogbagin matkaan. Se on tuon paikan erikoisuus, kuten myös se, että se ei ota pöytävarauksia. Tosi suosittu se olikin, sillä saimme jonottaa hyvän tovin ennen kuin pääsimme sisään.. Kuvassa edellisten lisäksi Sheenan intialainen poikaystävä, jonka nimeä en muista.

Perjantai-illan viihdepläjäys

2007-02-17T22:56:00.000-08:00

Viime viikon perjantaina mentiin tutustumaan mystiseen kanadalaisen kansankulttuuriin, jota paikalliset kutsuvat myös nimellä hockey. Kyseessä ei kuitenkaan ollut Canucksien matsi, vaan juniorisarja WHL:n ottelu Vancouver Giants–Kamloops Blazers. Pelipaikkana toimi Pacific Coliseum, joka toimi joskus muinoin myös Canuksien kotihallina. Siitäkin huolimatta, että halli oli GM Placeen verrattuna kämäinen, niin se toimi: käytävät ja oheispalvelut veti hyvin, ja katsomoon sai myös viedä virvokkeita ja muita vilvoittavia vesiä.

Tältä näyttää Vancouverin vanha halli. Vähän niin kuin Nordis?

Itse ottelutapahtuma oli kuitenkin pääosassa. Kuten kuvasta näkyy, niin väkeä oli paikalla mukavasti, miltei 13 000 (Huom. junioripelissä! Helsingin paikallisderbykin veti tässä viikolla Hartwall Areenaan vain 11 000), josta iso osa oli tosin koululaisryhmiä. Pelin taso oli ihan hyvää luokkaa ottaen huomioon että pelaajat olivat 17–20 -vuotiaita, hitaampaa kuitenkin kuin esim. SM-liigassa. Kai noistakin pelaajista monet päätyy vielä NHL:n rahakaukaloihin. Kotijoukkueen maalivahdin nimi oli muuten enemmän tai vähemmän hupaisasti Tyson Sexsmith, seppä kuin seppä... Giants, joka on sarjan hallitseva mestari, antoi maalintekokilpailussa vierailijoille isän kädestä, ja kolmannen erän alussa tilanne oli 5–1, joka säilyi myös ottelun loppuun. Kolmas erä oli kuitenkin ylivoimaisesti tapahtumarikkain, ja heti sen alkuminuuteilla alkoi nyrkit heilua. Ohessa pikkuklippi rähinästä käsivaralta kuvattuna. (Varoitus: sisältää silmitöntä väkivaltaa ja sen ihannointia, josta perheen pienimmät ja vähän isommatkin voivat saada negatiivisia vaikutteita. Lukija on hyvä ja kantaa itse vastuunsa. Ehkä.)

Enpäs ole Suomessa vielä tuollaiseen törmännyt, vaikka varmasti on satoja kiekkopelejä tullut nähtyä pitkin matkaa. Kuten klipistä ehkä kuulee, yleisö oli ihan hurmiossa (myös suunnilleen kaikki vaihtarit jotka oli peliä tulleet katsomaan). Tuon joukkotappelun lisäksi pelissä nähtiin pari ”tavallista” myllyä, joten pelistä ei asennetta, tunnetta ja fyysisyyttä puuttunut (Tuo ottelu olisi varmaan jokaisen IFK-fanin unelma). Siihen en ota kantaa kuuluuko tuo jääkiekkoon, mutta ainakin jo sinänsä viihdyttävään otteluun tuli yksi mielenkiintoinen show-elementti lisää. Täällähän ammattilaisurheilu on lähinnä juuri showta.

Sirkushuveja ja vähän muutakin

2007-02-08T00:44:00.000-08:00

Nyt on tullut pyörittyä näissä maisemissa reilu kuukausi, aika on mennyt tosi nopeasti. Alussa mulla oli suunnitelmissa, että hoitaisin kouluhommat aina viikolla, niin viikonloppuna olisi aikaa tehdä sitten muuta. Ensimmäiset viikot tämä toimikin hyvin, mutta viimeiset ajat on myös viikonloppuna saanut tehdä töitä. Olen tosin aina välillä nipistänyt arjesta… Kun ei ole aamuluentoja eikä siis pakko herätä aikaisin yhtenäkään päivänä, niin päivärytmi siirtyy väkisinkin eteenpäin. Vastapainoksi sitten niin maanantaina kuin keskiviikkona on luennot puoli yhdeksään asti illalla. Ei sekään paha ole sikäli, että asunnolta kävelee reilut kymmenen minuuttia luentosaleille.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, Vancouverissa on paljon erilaisia kaikenlaisia ravintoloita, ja ne on vielä suomeen verrattuna melko halpoja. Tähän mennessä ei tosin ole tullut vielä kokeiltua burgereiden lisäksi kuin kreikkalaista, thaimaalaista ja tietty kanadalaista ruokaa. Pari kertaa on lisäksi tullut käytyä ”all you can eat” -sushiravintoloissa. Ne on aivan loistavia, meikäläinen (ja aika moni muukin) on ihan koukussa niihin. Hintakin on kohtuullinen, joten kelpaa. Lisäksi täällä oli parin viikon ajan Dine Out Vancouver -sesonki, jolloin iso osa kaupungin tasokkaammista ravintoloista tarjosi kolmen ruokalajin illallisia 25 dollarilla. Käytiin porukalla Marmalade-nimisessä paikassa merenrannassa.

Bileitä täällä on ollut vaihtelevasti: Townhouseissa järjestettäviä "kotibileitä" on ollut melko vähän, itse olen ollut vasta kaksissa. Näissä on se huono puoli, että ne pitää lopettaa suht aikaisin jos ei halua saada asuntotoimistolta varoitusta. Viime syksynä täällä oli kuulemma paljon vaihtareita briteistä, joten meno oli villimpää kuin nyt. Joka torstaina olisi kuitenkin kampuksen omassa pubissa bileet ja keskiviikkoisin Burnaby Mountainin juurella sijaitsevassa redneck-baarissa opiskelijoiden ilta. Tähän mennessä olen käynyt kerran kummassakin. Jälkimmäisessä oli parempi meininki, mutta tämäkin baari sulkee ovensa jo puoliltaöin. Täällä olut myydään ravinteleissa joko tuopeissa tai pitchereissä, joka on sellainen isohko kannu.

Yhtenä lauantaina mentiin vaihtariporukalla käymään Granville Islandilla, joka ei oikeastaan edes ole saari, vaan niemi Downtownin eteläpuolella. Siellä meidän kohteena oli rannan kauppahalli ja mikropanimo. Kauppahalli oli hieno, panimo sen sijaan vähän pettymys. Osallistuimme kierrokselle, jossa panimon kaikki kolme huonetta esiteltiin, ja sen jälkeen saatiin maistella neljää tuotetta. Kierroksen kohokohta oli mallashuoneessa: kun opastyttö oli juuri kertomassa heidän tuotteidensa korkeasta laadusta ja puhtaudesta, niin mallassäkkien alta vilahti lattian halki hiiri. Se uskottavuus ennen kaikkea… Olusia oli monenlaisia, me saatiin maistella jo alla kommentoimaani hunajaolutta, sekä lisäksi vanilja- ja vaahterasiirappiolutta sekä paikallista Scottish Alea. Näistä viimeinen oli meidän kollektiivisella päätöksellä selkeästi paras. Mikähän ihmeen hinku täkäläisillä on maustaa oluensa noilla makeutusaineilla? Starbucks on erikseen…

Yhtenä toisena päivänä menimme pienemmällä porukalla käymään English Bayssa, joka on hiekkaranta myöskin Downtownin eteläpuolella, melkein vastapäätä Granville Islandia. Rannalla oli tähän aikaan vuodesta melko hiljaista, mutta auringonlasku oli ihan näyttävä. Ja nähtiinpä samalla paikallinen muistomerkkikin. Rannan jälkeen mentiin syömään edellä mainittuun kreikkalaiseen ravintolaan, joka oli ihan toimiva. Sielläkin näytettiin telkkarissa jääkiekkoa, niin kuin joka paikassa täällä.

Viikko sitten lauantaina oli paikallisten bisnesopiskelijoiden vähän hienompien bileiden vuoro. Tämä SnowBall-gaala järjestettiin Downtownin Marriott-hotellissa. Tapahtuma oli tyyliltään vähän kuin KY:n Boston Night, eli tavallista hienommat kuteet (iso osa daameista oli prom-asuissaan), vapaata seurustelua ja kolmen ruokalajin illallinen. Varsinkin nuorimmille tapahtuma näytti olevan mieleinen. Sääli vain, että se loppui melko aikaisin, jo puolen yön aikoihin. Seuraavana päivänä pääsin kokeilemaan uutta lajia, snowtubingia. Laji on varmaan kaikille tuttu klassikkopelistä Ski Or Die. Siinä oli se laji, jossa laskettiin rinnettä kumirenkaalla (se, missä pystyi veitsellä puhkaisemaan vastustajan renkaan!). Sitä päästiin siis tekemään – veitset tosin pysyi piilossa. Rengas kiihtyi rinteessä yllättävän nopeasti, ja valvojat saivat koko ajan huutaa porukkaa hidastamaan. Kyllä se rengas sitten viimeistään pysähtyi, kun törmäsi alarinteessä oleviin isoihin pehmustepaaleihin! Toisin kuin monet muut, tämä tapahtuma ei ollut yliopiston kauppatieteellisen toimiston vaan SFU Internationalin järjestämä, joten meitä bisnesvaihtareita ei ollut mukana kuin muutama. Sen sijaan muut täällä opiskelevat suomalaiset tuli tuolla reissulla tutuksi. Jyväskylän yliopistosta täällä on siis vaihdossa kaksi tyyppiä opiskelemassa, joilla molemmilla on seurustelukumppani matkassa!

Tuossa parinkymmenen kilometrin säteellä kampuksesta on ainakin kolme hyvänkokoista laskettelukeskusta. Koska monella vaihtarilla on perjantait vapaana, lähdettiin viime viikolla hollantilaisten Milon ja Yourin kanssa läheiselle Grouse Mountainille päiväseltään laskemaan. Nousu vuorelle oli melko huikea: köysirata nousi paristasadasta metristä vuoren huipulle, ja melkeinpä kesäiset maisemat vaihtuivat lumeksi hetkessä. Vaikka Grouse Mountain on Suomen korkeimpia tuntureita matalampi, niin sen sijainti melkeinpä kaupungin keskustassa saa sen tuntumaan korkealta. Lumi ei ollut yhtä hyvää kuin Whistlerissä ja itse laskettelukeskuskin oli melko pieni, mutta saipa sentään laskea iltaan asti. Koska vielä kelit suosivat, niin maisemat kaupungin ylle olivat huikaisevat ensin päivällä, ja myöhemmin illalla Vancouverin valomeren loistaessa. Kun lopulta selvittiin alas vuorelta, jäätiin Pohjois-Vancouveriin syömään (päivällinen klo 23, thumbs up). Ainoa paikka, joka seudulla oli auki, oli nuhjuinen mesta jossa tarjottiin kaikkia mahdollisia ruokia kreikkalaisesta intialaiseen ja italialaisesta pihveihin. Ruoka oli hyvää ja edullista, mutta tarjoilija näytti siltä kuin olisi ollut aineissa. Tyttö horjahteli ja haparoi, sen katse harhaili miten sattui, Youri sai tilaamansa appelsiinimehun siinä vaiheessa kun oli melkein jo lopettanut annoksensa, ja lisäksi itse sain kokonaan eri pizzan mitä tilasin. Missattiin viimeinen bussi täpärästi, mutta saatiin kuitenkin tilata paikasta meille taksi.

Seuraavana aamuna kun heräsin, niin olo oli flunssainen. En tietysti ollut ottanut kuumemittaria enkä mitään flunssalääkkeitä matkaan, mutta ihmisten ystävällisyyden ansiosta mulla oli ne ennen kuin ehdin edes kysyä. Se näyttikin 39°C, joten se siitä. Onneksi lauantai on täällä Hockey Night in Canada -päivä: näyttivät kansallisella kanavalla kolme NHL-matsia putkeen. Joku toinen saattaisi kyllästyä, mutta kun olo oli sellainen että ei jaksanut muuta kuin maata sohvalla, niin se oli mulle aivan täydellinen tapa kuluttaa päivä. Seuraavana aamuna ei kuumetta enää sitten ollutkaan, mutta flunssa jäi, ja se on päällä vieläkin.

Tänään keskiviikkona oli ensimmäinen välitentti, bisnesetiikka. Täällä joka kurssilla on noita midtermejä, tämä oli painoltaan 20 % loppuarvosanasta. Itse tentti koostui kymmenestä avo- ja viidestäkymmenestä monivalintatehtävästä. Käsittämätön parituntinen, sillä vaikka olin valmistautunut tenttiin ihan asiallisesti, niin kysymykset ja vastausvaihtoehdot olivat todella epäselviä – melko ristiriitaisin fiiliksin lähdin tentistä. Kuten aikaisemmin kirjoitin, kurssi on ollut vähän hämärä, proffa selittää omiaan luennoilla ja niiden sisältö liippaa kurssikirjaa vain löyhästi. Enpä pidä sitä kurssia vielä tentin jälkeenkään juuri minään. Sääli, aihe sinällään on ihan mielenkiintoinen. Mutta näillä mennään. Ensi maanantaina on Consumer Behaviorin vastaava midterm.

Dine Out Vancouver. Kuvassa Martina (Saksa), Youri (Hollanti), minä ja Livia (Hollanti).

Sushipaikatkin on erittäin miellyttäviä. Miksi sen pitää olla Suomessa niin kallista?

Auringonlaskun mies. Melko pateettinen kuva!

Burnaby Mountainilta näkee säiden salliessa Downtown Vancouveriin. Kuvassa keskustan tunnistaa korkeista taloista (näkyy suurennettuna vähän paremmin).

Hyvällä säällä voi hyvinkin opiskella ulkosalla. Kuvassa kelistä nauttivat hollantilaiset Livia (vas.), Titiaan ja Sarah. Lämpimimpänä päivänä tähän mennessä on ollut ehkä +15.

Bussipysäkillä. Tässä kuvassa ei olisi muuten mitään mainitsemisen arvoista, mutta nyt on. Bongaa ikkunanpesijä!

Adressi: lumikengät myös suomalaisiin kauppoihin!

Snowtubing. Tietty tästä kuvasta puuttuu juuri ne muut neljä suomalaista, jotka tuolla oli. Alla näkyy paikka, jossa renkailla laskettiin. Taustalla näkyy, että pilvet oli aika matalalla. Ei siis olekaan satua, että Vancouverissa ollaan usein pilvessä (heko heko).

Kampuksella on oma intialainen ravintola. Tuoltakin saa hyvää ruokaa.

Yllä ja alla: Canuksien kaikki pelit tulee televisiosta joltakin kanavalta. Jotkut pelit on nähtävissä vain maksullisena pay per view -lähetyksenä, mutta Simon Fraser Canucks Club on ratkaissut ongelman: pystytetään screeni koulun tiloihin, ja kerätään halukkailta pieni maksu, jota vastaan näkee matsin ja saa lisäksi vähän periamerikkalaista mättöä.

Yllä ja alla: Granville Islandin laitureilla on mukava kuluttaa aikaa nättinä päivänä. Nuo talot rannassa eivät varmasti ole yhtään sen hassumpia paikkoja asua.

Onhan meillä Suomessakin hirvivaaraliikennemerkkejä, mutta tämä kyllä pysäytti ja veti hiljaiseksi.

Tutustumassa Granville Islandin panimon tuotteisiin. Yläkuvassa vasemmalta Birgit (Itävalta), Victor (Ranska), Youri, Fabian (Saksa), minä, Katja (Saksa) ja Milo (Hollanti). Alla vähän paikallisia erikoisuuksia. Tuo mystinen patukka tuoppien edessä on biisonimakkaraa Granvillen kauppahallista, oli muuten hyvää!

Tämä kuva on Granville Islandin kauppahallista. Ei mitään käsitystä mitä nuo on, ilmeisesti jotain piikikkäitä hedelmiä.

Snowball Gala 2007. Yllä saksalaiset Martina ja Fabian, alla Youri, Katja, Victor ja Georg (Saksa)

Jo Grouse Mountainille noustessa näki, että maisemat ovat hienot. Tämä kuva on köysiratahissin kopista.

Grouse Mountain mainostaa itseään sloganilla Peak of Vancouver. Näkymät oli melko huikeat, kun rinteeseen pääsi. Noista kuvista ne eivät oikein välity, melkein pitäisi olla panoraamakuva. Yllä joka tapauksessa Vancouver silloin, kun valoa vielä vähän riitti, ja alhaalla sama kylä vähän myöhemmin illalla.

Kampuselämää

2007-01-26T01:15:00.000-08:00

Nyt on tullut kolme viikkoa asuttua kampuksella ja rutiinit alkavat pikkuhiljaa löytyä (mikä ei välttämättä ole kovin positiivista). Pudotin kuin pudotinkin yhden viidestä kurssistani pois, kun työmäärä alkoi heti kättelyssä näyttää siltä, että aikaa ei jäisi mihinkään muuhun. Tuskin ne hyppivät ilosta kauppakorkeakoulun kansainvälisten asioiden toimistossa, mutta luulisi sen jo antavan jotain suuntaa, jos kaikki viiden kurssin vaatimuksella kauppikselta Simon Fraserissa vaihdossa olleista ovat suorittaneet täällä vain neljä kurssia. Kyllä neljässäkin kurssissa on tekemistä, sen on jo saanut huomata. Mutta nyt jää onneksi aikaa muuhunkin kuin lukusalissa nököttämiseen, sitä voi tehdä sitten Suomessa ihan tarpeeksi.

Tähän mennessä on tullut hengattua paljon kauppatieteitä opiskelevien vaihtareiden kanssa. Kampuksen, ja myös koko kaupungin, väestössä erittäin merkillepantavaa on se, että lähes joka toinen vastaantulija on aasialaista alkuperää (Jostain muistan lukeneeni, että englanti olisi jopa jo vähemmistökielen asemassa Vancouverissa!). Sen sijaan aika yllättävästi täällä ei juurikaan ole afroamerikkalaisia eikä latinoja. Ehkä ne on päättäneet jäädä parituhatta kilsaa etelämmäs Kalifornian aurinkoon. On täällä silti paljon muualta tulleita: Vancouverin ravintolatarjonnasta löytyy lähemmäs sadan eri kansallisuuden edustus. Kulinaristin paratiisi toisin sanoen. Täkäläisten asenne eroaa kuulemma sikäli jenkkien vastaavasta, että siinä missä siellä kaikki tungetaan samaan amerikkalaisuuden sulatusuuniin, niin täällä maahanmuuttajat saavat paremmin ylläpitää omaa kulttuuriaan ja perinteitään.

Koska kampuksella opiskelee yli 15 000 opiskelijaa, täällä on myös paljon erilaisia ruokaloita ja kahviloita. Kahvi on myös kunnon Starbucksia, eikä mitään päivän pannussa seissyttä sumppia (Raflalle terveiset) – se on lisäksi halvempaa kuin Starbucksin virallisissa kahviloissa, siitä iso plussa. Ruokailuvaihtoehtoja on niin sushibaarista ja intialaisesta ravintolasta ihan perusamerikkalaiseen burger-mättöön. Yleensä ottaen noiden ruokaloiden eväs ei ehkä ole ihan niin epäterveellistä kuin tuossa rajan toisella puolella, mutta terveellisemmistä vaihtoehdoista saakin kyllä sitten maksaa enemmän. Ihmiset kuitenkin selvästi syövät melko terveellisesti täällä: amerikkalaiseen tyyliin obeeseja ei kampuksella ole juuri vastaan tullut.

Se, että kampus on vuorella, luonnollisesti hankaloittaa hieman liikkumista. Iso osa paikallisista tulee tänne omilla autoilla, ja lisäksi neljä tiheästi ajavaa bussilinjaa kulkee kampuksen kautta. Opintojen alussa saimme paikallisen matkakortin eli U-Passin, joka on todella kätevä. Kortti maksoi sata dollaria, ja se kattaa kaiken matkustamisen koko lukukauden Suur-Vancouverin alueella. Bussien kanssa on kuitenkin toisinaan pullonkaulaongelma: esimerkiksi päivittäisen iltapäiväruuhkan aikaan täältä ei tahdo päästä pois millään. Vaikka busseja tulee koko ajan, niin myös niihin jonottajia on tuhottomasti. Muuten liikenne pelaakin sitten ihan mallikkaasti.

Kelien lämmettyä ja lumen sulettua kampus on alkanut vaikuttaa erittäin viihtyisältä, kaikesta betonista huolimatta. Ylioppilaskunta toimii täälläkin aktiivisesti, ja kampusalueella tapahtuu jatkuvasti paljon kaikenlaista. Tänään Muun muassa juhlittiin Convo Mall -keskusaukiolla kiinalaista uutta vuotta hienoin menoin. Maggie Benston Centerissä sijaitseva SFU:n kirjakauppa on kaksikerroksinen kompleksi, jossa alempi kerros on omistettu kirjoille ja ylempi melkeinpä pelkästään SFU-tuotteille, joita näkeekin kampuksella runsaasti. Rakas maailmanluokan yliopistomme voisi ottaa brändäyksestä ja myyvistä tuotteista esimerkkiä vaikkapa täältä. Kaikki kunnia myös kotoisalle KY-kirjakaupalle, mutta kauppakorkeakoulu voisi ottaa myös tässä asiassa vähän vetovastuuta esim. parempien tilojen muodossa. Kampuksen kirjasto taas on valtava kuusikerroksinen rakennus. Sen lukusalit ovat jo ehtineet tulla tutuksi…

Opiskelu on täällä melko erityylistä kuin Suomessa. Luennoilla on melko pieni rooli, sen sijaan palautettavia harjoituksia ja luettavaa on paljon, ja joissakin tapauksissa myös ryhmätöitä. Näin aamu-unisena on erittäin miellyttävää, että itselläni ei ole aamuluentoja yhtenäkään päivänä, ja lisäksi perjantai on täysin luennoista vapaa päivä. Nyt kun pudotin Business Communication -kurssin pois lukujärjestyksestäni, suoritan täällä siis neljää. Kurssit ovat Investments, Derivative Securities (nämä kaksi rahoituksen kurssia ovat teettäneet jo tähän mennessä ylivoimaisesti eniten työtä), Consumer Behavior ja Business, Society and Ethics. Johdannaiset ja kuluttajakäyttäytyminen ovat olleet mielenkiintoisia ja muutenkin erinomaisia, mutta kaksi muuta sen sijaan hienoisia pettymyksiä. Bisnesetiikan luennolla tuli todistettua sekin, että iso osa opiskelijoista todistettavasti nukkui, ja eturivissä istuneet kaksi aasialaista katsoivat läppäriltä animea sen sijaan että olisivat jaksaneet keskittyä luentoon. Kertonee paljon siitä kurssista.

Simon Fraserin opiskelijat maksavat lukukausimaksuissaan myös pakollisena lisämaksuna kampuksen hyvätasoisten liikuntatilojen käyttöoikeudesta. (Toisaalta, koska he kerran maksavat, niin heillä onkin täysi oikeus odottaa laatua.) Vaihto-opiskelijoiden ei onneksi tarvitse maksaa siitä. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, liikuntahalli sijaitsee kätevästi keskellä kampusta ja siellä on ajanmukainen kuntosali, hyvät palloilutilat ja uimahalli. Myös sauna tiloista löytyy, ja se on jopa suomalaisella mittapuulla ihan toimiva. Se, että tilat ovat ilmaiset, kunnossa ja niin lähellä (viiden minuutin kävely asunnolta) kyllä houkuttaa käymään siellä. Se onkin melkein ainoa asia, mikä täällä on ilmaista: muun muassa niin tulostamisesta (11 centtiä/arkki) kuin pyykinpesusta ($1 pesu + $1 kuivaus) joutuu maksamaan melkoista ylihintaa. Systeemi sinällään on ihan toimiva, kaikki nämä maksut tapahtuu älykortilla, johon pitää etukäteen ladata rahaa. Käyttämättä jääneitä rahoja ei luonnollisesti palauteta. Niin kuin olen aiemmin sanonut, kyllä nämä täällä bisnestä osaavat tehdä!

Soluasuminenkin on vaihteeksi ihan hauskaa. Täällä paikalliset ja vaihtarit asuvat sikin sokin, ja sekasolut ovat toimiva ja yleinen ratkaisu – melkein joka Townhousessa asuu kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, näin myös minun tapauksessani. Korealaisen viestinnänopiskelijavaihtarin lisäksi itselläni on kämppiksenä kaksi kanadalaista tyttöä, Sheena ja Maia, joista edellinen opiskelee sosiologiaa ja jälkimmäinen kinesiologiaa (?), joka on ilmeisesti lähellä liikuntatiedettä. Näiden kolmen viikon aikana ei varmaan ole kertaakaan ole ollut sellaista tilannetta, että oltaisiin oltu yhtä aikaa paikalla, ainakaan alakerran keittiö-olohuoneessa! Ei siis mitään kovin yhteisöllistä elämää meidän asunnon osalta. Maia sentään uskaltautui meidän vaihtariporukan mukaan baariin tässä yhtenä iltana. Oli hauskaa, niin kuin täällä keskimäärin muutenkin on ollut tähän mennessä.

Vapaa-aikaan (silloin, kun sellaista on ollut) täällä on kyllä riittänyt jos jonkinlaista aktiviteettia. Pitää tässä joskus lähiaikoina kirjoittaa niistä.

Tältä näyttää meikäläisen tämän kevään kämppä "Chilcotin House" ulkoapäin. Yläkuvassa sisäänkäynti on ensimmäinen, alakuvassa vastaavasti äärimmäisenä oikealla. Mun ikkuna on toisessa kerroksessa, myös yläkuvassa ensimmäinen ja alhaalla oikeanpuoleisin.

Alakerrassa on yhteinen olohuone-keittiö-härdelli. Omasta huoneesta en laittanut kuvaa tähän, koska se ei ole kaunis näky.

Kampuksella on hienot maisemat, taustalla näkyvät Pohjois-Vancouverin lumihuippuiset vuoret.

SFU:lla on myös oma, pääasiassa vapaaehtoisvoimin 24/7 pyörivä radiokanava. Melko vaatimattomissa tiloissa se toimii, mutta toimii kuitenkin.

Kampuksella on siis paljon betonia. Kuvassa Towers, jossa asuu lähinnä ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoita.

Kampuksen koosta kertonee jotain sekin, että täällä on oma ruokakauppa. Tuolla on tosin törkeän kallista ja lisäksi sinne kävelee melkein parikymmentä minuuttia asuntolasta, että enpäs varmaan ole ihan heti menossa uudestaan.

SFU:n kirjasto on iso kuin mikä. Opiskelupisteiden rivi jatkuu silmänkantamattomiin (ei nyt ihan, mutta on tuokin seinusta toistasataa metriä pitkä). Tuollapa ne päivät aika lailla kuluukin...

Yllä ja alla: tammikuun 25. päivänä Convocation Mallissa oli mystinen Fat Gung Choy Haggis Party. Kai tuo on joku pre-party kiinalaiselle uudelle vuodelle, tai sitten ei. En tiedä. (Edit 20.2.: en jaksanut tuolloin ottaa asiasta selvää, mutta onneksi wikipedia tietää tämänkin)

Vasemmalla Katja (Saksa) ja oikealla mun mentor, Saravie (Kanada)

Myös Kanadassa opiskelijat valvovat etuaan. Lukukausimaksumielenosoistus lienee läheistä sukua SYL:n Nouse jo -miekkarin kanssa.

Whistler

2007-01-19T22:21:00.000-08:00

Viikonlopun reissun kohteena oli siis Whistlerin kylä ja laskettelukeskus vajaat sata kilometriä Vancouverista pohjoiseen. Vajaan 10 000 asukkaan kylän yhteydessä on Whistlerin ja Blackcombin huiput, jotka ulottuvat noin 2,4 kilometriin kumpikin. Moni oli paikkaa kehunut niin täällä kuin Suomessa, joten oli mielenkiintoista mennä päästä kokemaan se itse.

Matka tehtiin bussilla, olimme ostaneet paketit johon kuului meno-paluu Whistleriin, yhden päivän hissilippu sekä välinevuokra. Menomatkalla itseltäni pimeni tajunta heti kättelyssä ja heräsin vasta perillä. Kun sinne saavuttiin, huomasin heti ensimmäisenä, miksi olisi kannattanut pakata talvivaatteet mukaan. Whistlerissä oli nimittäin pakkasta ehkä –15°C, ja Vancouverin nollakeli unohtui nopeasti. Kun pakkasin vaihtoon, niin yhteen matkalaukkuun ei mahtunut liiemmin tavaraa, joten talvivaatteistahan sitä piti ensimmäisenä tinkiä… Meitä vastassa Whistlerissä oli onneksi loistava emäntämme Rosie, joka kuskasi meidät majapaikkaan pois pakkasesta. Meitä yöpyi 26 henkeä melko hienossa mökissä, josta tosin etukäteen oli varoiteltu että se olisi pieni… mitä vielä, kolmikerroksiseen alppihuvilaan olisi mahtunut vielä toiset 26 henkeä! Suurin osa porukasta oli vaihto-opiskelijoita, mutta oli siellä joukossa pari paikallistakin.

Samana iltana kävelimme Whistlerin keskustaan, suunnitelmissa oli mennä syömään ja ulos. Matkaa oli vain vajaat 1,5 kilometriä, mutta siitä huolimatta sitä muisti taas aivan yllättäen miksi talvivaatteet olisi olleet ihan kivat olemassa. Kun saimme syötyä ja jalkoihin oli taas palannut tunto, suuntasimme baariin. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, koko kylän kaikki paikat oli aivan totaalisen täyteen ammuttuja. Syynä tähän oli kuulemma se, että koska perjantaina Jenkeissä oli ollut Martin Luther Kingin muistopäivä ja ihmisillä lomat, koko paikka oli täynnä amerikkalaisia. Kun vielä lisäksi Kanadassa laillinen ikäraja baareihin ja viinanostoon on vain 19, kun se on Yhdysvalloissa 21, niin voi kuvitella miltä keskusta näytti. Olihan se toisaalta hupaisaa, kun känniset amerikkalaisteinit säntäili ja kaatuili t-paidoissaan (en siis ehkä ollutkaan ainoa joka ei osannut varautua pakkaseen!) melkein parinkymmenen asteen pakkasessa. Baariin emme siis joka tapauksessa päässeet. Suuntasimme takaisin mökkiin, jossa iltaa vietettiin juuri niin rauhallisesti kuin voi kuvitella (not). Melkein kaikki kuitenkin halusivat rinteeseen seuraavana päivänä, joten ilonpito ei jatkunut kovin pitkään.

Seuraavana aamuna herätys oli luonnollisesti aikainen, itselläni vielä muita aikaisempi, koska tarvittava vaatetus piti hankkia ennen rinteeseen menoa. Porukastamme hollantilaisella Yourilla ja hongkongilaisella Katiella oli vähän samat suunnitelmat. Haimme ensiksi hissiliput välttääksemme jonot myöhemmin ja suuntasimme etsimään laskuvaatteita kylään, joka itse asiassa alkoi suoraan alarinteiden juurelta! Lopulta löytyivät niin laskuhousut, välikerrasto, hanskat, lasit kuin pipokin. Taas tuli todistettua se, että kyllä täkäläiset bisnestä osaavat tehdä. Takin sentään olin älynnyt ostaa etukäteen halvempien hintojen Vancouverista. Seuraavaksi menimme hakemaan laskuvälineet. Suunnitelmissani oli ollut alun perin kokeilla snoukkausta ensimmäistä kertaa, mutta koska lautailunopettajaksemme lupautunut paikallinen Jason oli pari päivää aikaisemmin katkaissut kylkiluunsa, niin se siitä. Lienee oman terveyteni kannalta kuitenkin parempi, että pääsen harjoittelemaan lautailua jossain pienemmän kaliiberin mäessä.

Kun lopultakin päästiin rinteeseen, niin keli oli aivan loistava. Vajaat kymmenen astetta pakkasta, ja aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta. En käsitä, miksi en ole käynyt kertaakaan laskemassa sitten yläasteen! Koska Youri ja Katie olivat melkein täysin kokemattomia, ensimmäiset laskut menivät todella hitaasti. Saipahan itsekin taas välivuosien jälkeen tatsin lasketteluun. Jossain vaiheessa innostuin laskemaan sen verran lujaa, että eksyin muista. Mikäs siinä - pääsinpähän kokeilemaan pitkästä aikaa metsäreittejä, mahtavaa! Niitä tulikin jonkin verran natiaisena koluttua. Lunta Whistlerin rinteillä oli tosi hyvin, suksilla oli paikoin jopa vaikea laskea. Pääsinpä myös harjoittelemaan kaatumista, kun puuteri koulutti. Mikäs siinä, lopulta löysin toiset. Laskut olivat melko pitkiä, keskimäärin kesti vähintään 15 minuuttia päästä alas. Vaihtariseurueemme muilla jäsenillä oli ilmeisesti ollut myös siistiä, he lähtivät aamulla keskenään rinteeseen kun me huonosti varustautuneet suoritimme pakollista ostoskierrostamme.

Kämpille päästyämme osa porukasta lähti jälleen ravintolaan, mutta itse tyydyin syömään pienesti tällä kertaa. Kuitenkin kylälle tuli illalla lähdettyä kiertelemään, ja vaikka itsensä telonut Jason ei lautailemaan pystynytkään, löysi hän sentään paikallisena baarin jonne ei ollut liiemmin jonoja eikä edes sisäänpääsymaksua (aikaisemmin kävimme ovella kääntymässä paikassa, jossa tämä cover olisi ollut 20 $). Paikassa oli myös ihan pätevä liveartisti, joka tosin joutui kilpailemaan yleisön huomiosta Canuksien kanssa: samana iltana aikaisemmin pelattu matsi Torontoa vastaan tuli siellä screeniltä ja ties kuinka monesta ruudusta. Kun lopulta päästiin takaisin ”mökkiin”, suurin osa porukasta nukkui jo täyttä päätä. Melkein kaikki aikoivat mennä seuraavana päivänä uudestaan laskemaan, ja vaikka itsenikin teki mieli päästä rinteeseen uudelleen, niin tein päätöksen, etten kaikkien toppavaateostosten jälkeen ryhdy maksamaan 140 dollaria (!) seuraavan päivän hissilipusta ja välinevuokrasta.

Kun me ei-laskemaan-menijät herättiin seuraavana aamuna, niin muut olivat jo hävinneet rinteeseen. Lähdettiin etsimään aamupalaa ja katselemaan kylää tällä kertaa päivänvalossa, mutta minnekään ruokapaikkaan ei päässyt sisälle! Silminnähden rinteessä oli selvästi hiljaisempaa kuin edellispäivänä, joten yksi teoria oli se, että kaikki ihmiset olivat dokanneet lauantai-iltana niin paljon, etteivät he olleet rinnekunnossa. Koska keli oli jälleen mahtava – rinteeseen menneiden mukaan vielä lauantaitakin parempi – niin tyydyimme lounastamaan yhden paikan terassilla, jonka jälkeen katsastimme paikkoja. Kaupunkia kierrellessämme törmäsimme mm. vuoden 2010 olympialaisten Whistlerin-toimistoon. Kylässä ei sinällään ollut mitään ihmeellistä nähtävää, se oli lähinnä kaupallisempi ja tekemällä tehty versio eurooppalaisesta alppikylästä. Jälkeenpäin olisi ollut ehkä fiksumpaa laskea myös sunnuntaina. Päästin kuitenkin lähtemään takaisin Vancouveriin omalla porukallamme ajoissa, kun laskijoilla meni myöhäisempään iltaan.

Illalla Vancouverissa itselleni oli iloinen yllätys, että ”lähikauppamme”, viiden kilomerin päässä kampukselta sijaitseva Safeway-halpamarketti, oli auki puoleen yöhön. Kotimatkalla Production Wayn Skytrain-asemalla joku sekavan oloinen jätkä tuli selittämään jotain käsittämätöntä, ilmeisesti se yritti myydä pilveä. Thanks but no thanks. Vansterdamiksihan tätä kaupunkia myös joissain piireissä kutsutaan…

Summa summarum: huolimatta kontrolloimattomasta rahanmenosta Whistlerissä oli tosi siistiä. Maisemat oli upeat, rinteet sekä keli loistavia ja bileetkin asiallisia. Pakko päästä sinne vielä uudestaan tänä keväänä!

Tältä näyttää Vancouverin keskuslinja-autoasema Pacific Central.

Vaikka meitä oli paljon mökissä, niin hyvin mahtui sekaan.

Tällaisia tönöjä Whistlerissä oli paljon. Meidän majapaikka ei ollut ihan näin hulppea, mutta oli sielläkin mm. kolme kerrosta, jacuzzi jne.

Yllä ja alla: Whistler on rakennettu eurooppalaisten alppikylien tyyliin. Pari kuvaa kylänraitilta.

Whistlerin keskusaukio. Paikka oli päivällä täysin rauhallinen, mutta yöllä vastaavasti amerikkalaisten teinien bakkanaalien keskuspaikka.

Vuoden 2010 talviolympialaisten Whistlerin-toimisto oli aika vaatimaton.

Yllä ja alla: rinteessäkin käytiin. Puitteet oli aikas hienot.

Ensimmäinen kouluviikko

2007-01-15T00:26:00.000-08:00

Ensimmäinen kouluviikko opetti jo sen, että helpolla täällä ei tule opintojen kanssa selviämään. HSE:n vaatimat viisi kurssia tuntuu käsittämättömältä, kun useimmille paikallisillekin jo neljässä on tarpeeksi tekemistä. Vielä kun osa kursseista on suhteellisen työläitä rahoituksen kursseja, niin a’vot. En kirjoita tähän itse kursseista sen enempää, koska niissä ei välttämättä ole mitään ylitsepääsemättömän mielenkiintoista. Samaa kauraa ne näköjään syö Ameriikan mantereellakin (ainakin kurssien suhteen). Itse ruoka onkin sitten juuri sitä, mistä joka paikassa puhutaan. Onhan täällä valinnanvaraa, mutta terveellisempi ruoka maksaakin sitten myös enemmän. Ei tämä kuitenkaan ihan niin karua meininkiä ole kuin Yhdysvalloissa ilmeisesti on tilanne monin paikoin.

Ensimmäisenä päivänä piti jonottaa Student ID, matkakortti, liikuntapassi, kurssikirjat ja hoitaa kaikki muukin byrokratia. Kampuksen kirjakaupan jono oli valehtelematta yli sata metriä, jono kiemurteli rakennuksen kerroksesta toiseen! Kun lopulta päästiin itse kauppaan, niin kirjoihin sai kyllä helposti uppoamaan enemmän rahaa kuin Suomessa. Kyllä täällä bisnestä osataan tehdä.

Tiistaina oli illalla pienehkö illanistujaissessio parin bisnes-vaihtarin kämpässä. Vaihto-opiskelijoista todella iso osa vaikuttaa opiskelevan täällä kauppatieteitä, ja porukka vaikuttaa rennolta. Illan mittaan jaksettiin porukalla ihmetellä, mikä hinku paikallisilla on hunajaolueen (!). Ihan karmeaa litkua.

Keskiviikkona edessä olikin sitten sama juttu kuin perjantaina: sankka lumipyry sotki liikenteen ja sulki kampuksen. Meikäläisen päivän ainoa luentokin peruuntui :) Proffa keskittyi luokassa jakamaan kurssiohjelmaa ja kiroamaan, että edes lähti yhden luennon takia ajamaan rinnettä kampukselle. Paikallisten kesärenkaat ja Burnaby-vuori on muuten aika lyömätön yhdistelmä: autoilla ei pääse oikein ylös eikä alas. Keskiviikkona tosin liikenne oli koko Brittiläisessä Kolumbiassa ihan sekaisin. Anni lähti kämppiksensä Victorin kanssa Downtowniin ostamaan lippuja vaihtareiden viikonloppuiselle Whistlerin-matkalle, mutta heidän bussinsa juuttui lumeen melkein alkumatkasta, ja he saivat kävellä useampia kilometrejä hangessa että pääsivät seuraavalle pysäkille. Jos joku sanoo, että ensilumi yllättää aina helsinkiläiset, niin näköjään täälläkin osataan. Tämä oli siis toinen kerta viikon sisään, kun liikenne meni lumentulon takia täysin sekaisin. Tiukkaa settiä. Illalla olisi ollut bileet jossain baarissa alhaalla (ei kampuksella), mutta kun vuorelta ei päässyt pois, niin se siitä sitten. Tulipa ainakin käytyä testaamassa kampuksen liikuntatilat, jotka olivatkin varsin messevät. Kuntosali oli uusittu viime syksynä, jolloin sinne hankittiin ajanmukaiset välineet. Pukuhuoneessa on ihan suomalainen sauna, joka tosin ei kyseisenä iltana ollut lämmin. Lisäksi urheilutalossa on oma uimahalli, jota sitäkään ei vielä ole tullut testattua.

Torstaina oli luvassa kampuksen kuppilassa vuoden avajaisbileet. Meitä vaihtareita varoiteltiin, että sinne olisi aina todella pitkät jonot, joten päätettiin olla ajoissa. Kun näin tehtiin ja päästiin sisään ilman jonotusta, niin saatiinkin vasta odotella että mitään tapahtuisi. Istuttiin siinä sitten neljä tuntia kolmen pöydän ääressä ja juteltiin niitä näitä. Bileet alkoi lopulta kymmeneltä, mutta kumpi lie ollut suurempi syy siihen, että ei sitä aikaisemmin – se, että paikassa alkoi joku paikallinen huvilupa vasta silloin, vai se, että televisiossa näkynyt Canucksien matsi loppu silloin? Ainakin paikalliset olivat ihan liimautuneina screenin ääreen niin kauan kun peliä vain kesti. Muutenkin paikallisten into Canucksiin näkyy katukuvassa: täällä ei ole yhtään noloa pitää jengin pelipaitaa päällä kaupungilla tai kampuksella liikkuessa. Itse bileet oli odotuksiin nähden lievä pettymys, mutta kuitenkin ihan ok. Vastasi meiningiltään ehkä normikuntista (KY:n bileitä). Narikkalaput olivat ihmeellisiä pikkulappusia, ja itse onnistuin kuin onnistuinkin taikomaan sen jonnekin kadoksiin juuri ennen poislähtöä. Sain kuvailla takkiani portsarille hyvän tovin ennen kuin tämä uskoi, että se todellakin on minun. Oli ilmeisesti hyvä aika lähteä kotiin.

Perjantaina ei ollut luentoja, joten keskityin tekemään muita kouluhommia ja valmistautumaan viikonlopun Whistlerin-reissuun. Iltapäivällä lähdettiin reilun parinkymmenen vaihtarin kanssa liikenteeseen ja ajettiin vajaat sata kilometriä pohjoiseen. Vancouver järjestää vuoden 2010 talviolympialaiset, ja Whistlerin kylä isännöi alppilajit. Samalla Whistler on Pohjois-Amerikan suurin laskettelukeskus, joten sitä odotti ihan mielenkiinnolla. Ensimmäinen opiskeluviikko takana!

Viikonlopun loistavasta reissusta lisää pikapuoliin.

Tällaiset jonot oli kirjakauppaan lukuvuoden ensimmäisenä päivänä. Saatiinpahan taas vähän maistiaisia täkäläisestä jonotuskulttuurista. Vaikka jono oli pitkä, niin lopulta se eteni kuitenkin jouhevasti.

Kampuksen keskusaukio, Convocation Mall kahdesta kuvakulmasta. Yläkuvassa Maggie Benston Centre, josta löytyy lähes kaikki tarvittavat palvelut. Alakuvassa taustalla siintää Academic Quadrangle, jossa melkein kaikki luennot pidetään. Perjantaina keskusaukiolla oli isot bileet, johon alakuvassa rakennetaan esiintymislavaa. Ne bileet jäi meiltä kuitenkin väliin, koska samana päivänä lähdettiin aikaisemmin Whistleriin.

Downtown ja vaihtarit tutuksi

2007-01-08T23:50:00.000-08:00

t Lauantai-iltana luvassa oli vaihto-opiskelijoille pidettävä welcoming dinner, jota oltiin koulun toimesta puffattu edellispäivän orientaatiossa paljon. Päätimme Annin kanssa käyttää päivän hyödyksi siten, että lähdimme tutustumaan Downtown Vancouveriin. Samalla tuli seikkailtua ensimmäistä kertaa kaupungin julkisissa liikennevälineissä – joukkoliikenne on osoittautunut täällä toimivaksi, vaikka välimatkat ovatkin melko pitkiä.

Puolen päivän maissa hyppäsimme Townhousen vieressä olevalta pysäkiltä bussiin (SFU:n Burnabyn-kampuksen kautta kulkee peräti kolme bussilinjaa: keskustaan, metroasemalle ja ostoskeskukseen). Paikallisten ystävällisyys kävi taas ilmi, sillä kun meillä ei ollut tasarahaa millä joukkoliikenne pitää täällä maksaa, niin kuski päästi meidät ilmaiseksi kyytiin. Matka keskustaan ei ole kovin pitkä, alle 15 kilometriä, mutta silti se kestää bussilla melkein tunnin. Syynä kestoon lienee se, että melkein koko matka on tasaisen tappavaa ruutukaavaa, ja tyypillisesti bussit pysähtyy paitsi kaikilla pysäkeillä niin myös melkein joka liikennevaloissa.

Monta kertaa eri äänestyksissä maailman mukavimmaksi paikaksi asua valittu Vancouver on Helsinkiä vain vähän isompi paikka, mutta tämä koskee vain hallinnollista kaupunkia – itse suurkaupunkialueella (Greater Vancouver) asuukin sitten jo yli 2,2 miljoonaa ihmistä. Kaupunki on vähän kuin sekoitus amerikkalaista ja suomalaista: keskustassa on paljon pilvenpiirtäjiä ja pientalovaltainen esikaupunkialue ulottuu kauas, mutta toisaalta luonto on lähellä ja yleinen siisteys on ihan Suomeen verrattavissa – Suomesta toki puuttuu vuoret ja moni muu asia, mikä tästä kaupungista tekee niin poikkeuksellisen. Ollakseen Pohjois-Amerikkalainen kaupunki, Vancouverin joukkoliikenne toimii hyvin: kaupungissa on ilmeisen kattava bussiverkosto, ja kaksi SkyTrain-metrojunaa kulkevat keskustaan eri puolilta kaupunkia. Vancouverin metro on sikäli Helsingin metron tyylinen, että keskustan ulkopuolella se on paikallisjunamainen (siitä nimi), kun taas Downtownissa se sukeltaa maan alle.

Kun lopulta pääsimme keskustaan, menimme suomalaisina kofeiiniaddikteina heti ensimmäisenä luonnollisesti Starbucksiin. Sen jälkeen pääsimme ihmettelemään Downtownia, joka toki New Yorkin rinnalla kalpenee, mutta yllätti ainakin minut positiivisesti. En todellakaan osaa sanoa miksi Vancouver tuntuu niin miellyttävältä paikalta – ehkä se on se, että korkeat talot tuovat suurkaupungin tuntua, mutta toisaalta liikenteen vähyys, ostoskadut, meren läheisyys ja taustalla siintävät lumihuippuiset vuoret toimivat sille vastapainona. Toki keskustassa oli oma pimeämpikin alueensa, mutta niitä nyt on varmaan joka paikassa. Downtownissa sijaitsevat Central Pacific Mall, Sears-tavaratalo ja ostoskatu Robson Street tulivat koluttua läpi ennen kuin suuntasimme rannan vuoristomaisemien ja pakollisten kuvien kautta takaisin kampukselle ja valmistautumaan illalliseen.

Itse illallinen oli rento tapahtuma, jossa eri maista tulleita vaihto-oppilaita pyrittiin istuttamaan eri pöytiin ja tutustuttamaan toisiinsa. Seisovan pöydän jälkeen meitä lähti reilun kymmenen hengen lauma jatkamaan iltaa, eli vielä päivän toinen reissu Downtowniin tuli tehtyä. Aasialaiset eivät jostain syystä lähteneet matkaan, mutta Eurooppa ja Australia olivat hyvin edustettuina. Baari, johon päädyimme, oli jokseenkin mielenkiintoinen: se oli vähän kuin suomalainen pystybaari, mutta paljon isompi ja aivan tupaten täynnä. Hintataso oli ehkä hieman Suomea halvempi. Seinillä oli kaikenlaista sälää, ja baarin useasta telkkarista näytettiin muun muassa amerikkalaista jalkapalloa, NHL-jääkiekkoa ja Simpsoneita! Hauska ilta, vaikka jet lag painoi vieläkin. Tulipa taitettua tuo n. 50 minuutin bussimatka päivän aikana kahteen kertaan mennen tullen.

Sunnuntaina tarkoituksena oli mennä keskustan lähellä olevaan suureen puistoon, Stanley Parkiin, mutta koska ilma oli kylmä ja vettä vihmoi jälleen, niin suuntana oli taas Downtown. Tällä kertaa meitä oli matkassa Annin ja itseni lisäksi australialainen Baz, joka oltiin tavattu edellisenä iltana. Tällä kertaa menimme kaupunkiin SkyTrainilla, mutta eipä matka paljon bussia nopeammin taittunut. Meillä ei ollut tarkoituksena bongata erityisemmin mitään nähtävyyksiä, joten keskityttiin vain hengaamaan kaupungilla ja pyörimään liikkeissä.

Kun oltiin lähdössä pois, niin itseäni alkoi kiehtoa ajatus, josko illan NHL-matsiin Vancouver Canucks–Florida Panthers olisi lippuja saatavilla. Canucks on täällä todella suosittu, ja liput matseihin ovat kuulemma kiven alla. Kävelimme kuitenkin varta vasten keskustan tuntumassa sijaitsevan General Motors Place -areenan ohitse, ja jo vain tuli heti lipunkauppaajia tyrkyttämään paikkoja! Tytöt sanoivat haluavansa nähdä Canucksien pelin jossain vaiheessa, mutta eivät kuulemma jaksaneet lähteä juuri tänä iltana sinne. Päätin siis mennä matsin yksin, ja pienen tinkimisen jälkeen sainkin itselleni kohtuuhintaisen lipun ihan hyvältä paikalta.

Itse peli oli erittäin hyvätasoinen ja tasainen, joka ratkesi vasta rankkarikisassa kotijoukkueelle 4–3. Ville Peltonen (kyllä, se sama joka teki Ruotsia vastaan MM-finaalissa kolme maalia joskus vuonna -95) teki ottelussa Floridan avausmaalin. Yleisöä paikalla oli reilut 18 600, ja peli oli Canucksien peräti 149. perättäinen loppuunmyyty kotiottelu. Hallissa oli erinomainen tunnelma, juuri sellainen, kuin jääkiekko-ottelussa Kanadassa voi kuvitellakin olevan. On se NHL:ssä vaan ihan eri meininki kuin kotoisessa SM-liigassa. I love this game!

Seuraavana päivänä alkaakin sitten luennot. Nyt unten maille.

...O Canada, we stand on guard for thee!

Downtown Vancouver. Pohjoisamerikkalaiseen tyyliin kaupungin keskustassa on paljon pilvenpiirtäjiä. Silti Downtown on jalankulkijallekin miellyttävä ja rauhallinen.

Pakollinen poseerauskuva, josta ei välttämättä uskoisi, että se on otettu kaupungin keskustassa! Taustalla siintävät Pohjois-Vancouverin vuoret.

Welcoming Dinnerin jälkeen mentiin vaihtariporukalla baariin. Kuvassa Birgit (Itävalta), Anni ja Baz (Australia).

Tältä näyttää GM Place, jossa Canucks pelaa. Areena on myös Vancouverin ykköspaikka pitää ~20 000 hengen konsertteja.

Pari kuvaa pelistä Canucks-Florida Panthers. Alempi kuva on tuossa ihan vain tuon kansainvälisen brändin takia (vaikka toki myös itse jumbotron on todella hieno). Enpä ole Suomessa nähnyt tuota mainostettavan lätkämatseissa.

Voittomaali lähti rankkareilla Josh Greenin lavasta. Pitäis vissiin juoda vähemmän kahvia niin ei kamera tärisisi niin paljon. Tai sit tuo pelin loppu oli vaan niin jännittävä, tjaah. Äänetkin tuossa tuntuu olevan vähän myöhässä. Ei oo mun päivä.

Rannikolta toiselle

2007-01-08T00:21:00.000-08:00

Torstai-aamun aluksi otimme edellispäivänä hostellimme pitäjien kautta tilaamamme kuljetuksen JFK:n lentokentälle. Kuskina toiminut meksikaani nosti hintaa aikaisemmin sovitusta taksasta 7 dollarilla, mutta ei me jaksettu puuttua siihen, koska tärkeintä oli päästä lentokentälle ajoissa. Matkalla kentälle koettiin Queensin kaupunginosan aamuruuhkat, mutta freewayt kuitenkin vetivät hyvin, ja ajoissa sinne myös ehdittiinkin. Helsingissä ylipainoiset matkalaukut saatiin vielä anteeksi, mutta ei enää New Yorkissa – niistä kummallekin 50 dollarin sakko.

Kuusituntinen lento Las Vegasiin sujui ihan mallikkaasti. Huomasi kyllä minne olimme menossa, sillä takanamme istui pari penkkirivillistä venäläisiä (todennäköisesti uusrikkaita, todennäköisesti miljonäärejä). Lopulta laskeuduimme aavikon keskellä sijaitsevaan välilaskukohteeseen. Vegasista on sanottu, että se on yksi maailman absurdeimmista paikoista. Kaipa se sitä onkin, ilman Nevadan osavaltion muita Yhdysvaltoja löysempää uhkapelilainsäädäntöä koko paikkaa tuskin olisi edes olemassa. Nyt se on USA:n nopeimmin kasvava kaupunki. Itse lentokenttä oli kuin yksi iso kasino: keskellä kenttää oli ostoskeskus-kasino-kompleksi, ja siitä lähti eri suuntiin ulokkeita, joiden päässä sijaitsivat terminaalit. Toki myös terminaaleissa oli pelikoneita, joissa ylimääräiset hilut saattoi pelata pois.

New Yorkin viileän ilmaston jälkeen Vegasin palmut ja aurinko olivat oikein miellyttäviä, mutta tätä iloa ei kestänyt kuin pari tuntia. Lyhyt, vain parin tunnin mittainen lento Vancouveriin oli ensimmäinen tällä matkalla, jossa kone ei ollut viimeistä paikkaa myöten täynnä. Saavuimme säältään melko viileään Vancouveriin paikallista aikaa ennen seitsemää illalla, ja muodollisten maahantulovelvollisuudetkin menivät tällä kertaa kivuttomasti. Vaihtoyliopistomme SFU:n oppilasyhdistys oli meitä vastassa kentällä, ja saimme Annin kanssa limusiinikuljetuksen (!) kampukselle. Matka tuntui kestävän ja kestävän, kunnes huomasimme, että kuski oli eksynyt. Pienten mutkien kautta pääsimme lopulta perille, ja avainten kuittaamisen jälkeen myös asuntoihimme.

Simon Fraser Universityn Burnabyn kampus on betoninen kompleksi vuoren päällä. Kampus rakennettiin aikanaan huikeassa 18 kuukaudessa, tai siis peruskiven valamisen ja opetuksen alkamisen välillä oli vain noin vähän aikaa. Kampuselämä on suomalaiseen korkeakoulumeininkiin tottuneelle mielenkiintoinen kokemus, ja vuoren huipulla oleminen lisää eristyneisyyden tunnetta ulkomaailmasta. Kampukselta kuitenkin löytyy lähes kaikki palvelut, ja se on fiksusti rakennettu siten, että melkein joka paikkaan pääsee siirtymään katon alla (Vancouverissa sataa melkein aina). Joka tapauksessa Oulun yliopisto on kohdannut voittajansa kaikkein rumimpien yliopistojen listalla, mikä on tavallaan saavutus sekin.

Kampusalueen Townhouset, joissa asumme, ovat kolmikerroksisia soluja. Asuntojen alakerrassa on yhteisessä käytössä oleva keittiö-olohuone, ja yläkerroksissa on kaksi asuinhuonetta ja wc-kylpyhuone kummassakin. Oma huoneeni on toisessa kerroksessa heti lähinnä portaita ja alakertaa. Kun saavuin asuntoon, se oli tyhjillään, mutta jo samana iltana saapui yksi kämppis, korealainen Yong Hwa. Lisäksi alakerran kalustosta saattoi päätellä, että ylhäällä asuu ainakin yksi kanadalainen. Muita asukkeja ei vielä ole näkynyt, mutta eivätköhän kaikki ilmaannu paikalle ennen kuin luennot maanantaina alkavat.

Perjantai-aamuna ulkona näytti täysin erilaiselta kuin torstai-iltana saapuessamme: yön aikana oli satanut 15 cm lunta. Sade lisäksi jatkui koko päivän muuttuen iltapäivän mittaan vedeksi. Orientaatio oli suunnitelmien mukaisesti perjantaina, ja tutorryhmä ”Clan #15”, johon sekä minä että Anni kuuluttiin, osoittautui sekalaiseksi seurakunnaksi hyviä tyyppejä. Ryhmästä vain kuusi oli vaihtareita, ja loput opintonsa aloittavia paikallisia. Orientaation sisältö oli Kanada-tietouden lisäksi hyvin pitkälti litanniaa ”kannattaa olla opiskelija-aktiivi”, ”ryhdy järjestötoimijaksi”, ”opiskelijaelämä on muutakin kuin pänttäämistä” jne. Ei siinä, itse voin viime vuoden perusteella allekirjoittaa nuo kaikki, mutta kohderyhmä taisi olla vähän väärä kun vaihtareille noita tolkutettiin. Muuten orientaatio meni hyvin, mutta edellä mainitun lumimyrskyn vuoksi koko kampus suljettiin jo alkuiltapäivästä, ja tutorryhmille tarkoitettu opastuskierros kampuksella peruttiin. Mikäs siinä, päästiinpähän hyvissä ajoin vapaalle, ja Annin kämppis Sarah kaivoi autonsa lumikinoksesta ja käytti meitä paikallisessa supermarketissa. Kun välttämättömimmät ostokset saatiin tehtyä, kotiutuminen Vancouveriin saattoi pikkuhiljaa alkaa.

Lentokenttä, ostoskeskus vai kasino? Las Vegasin lentokenttä oli vähän näitä kaikkia, kun lähtöaikataulut ja peliautomaatit nököttivät sulassa sovussa vierekkäin.

Kahden viileämmän paikan välissä Vegasissa ehti vähän aikaa nauttia kesälämpötiloista. Taustalla siintää paikan kuuluisa hotellikeskittymä, johon toivottavasti pääsee vielä reissun aikana tutustumaan.

Tämä kuva ei suinkaan ole Vuosaaresta, vaikka siltä saattaisi vaikuttaakin. Ensimmäisenä aamuna Vancouverissa oli edessä mielenkiintoinen yllätys, kun vilkaisi ikkunasta ulos: 15 cm lunta, kun edellisenä iltana siitä ei ollut tietoakaan.

Simon Fraser Universityn kampuksen betonista DDR-arkkitehtuuria. Yllä Dining Hall, alla paikallinen asuntotoimisto.

Manhattan-projekti

2007-01-04T15:03:00.000-08:00

Toinen päivä uudella mantereella alkoi hostellimme yllättävän monipuolisella aamiaisella. Sen jälkeen lähdimme selvittämään edellispäivän lippusekaannusta Suomen pääkonsulaattiin, jonka tiesimme löytyvän YK-talon läheltä (kiitos, internet!). Pienen säädön jälkeen lopulta löysimmekin perille, ja oli helpottavaa selvittää asiaa vaihteeksi suomeksi. Konsulaatin työntekijä totesi, ettei meillä pitäisi olla sen suhteen ongelmia jatkossa, ja että virhe oli tapahtunut Amsterdamin kentällä. Pääsemme siis Jenkkeihin reissaamaan vielä opiskelujen loputtua Kanadassa, yeah!

Koska meillä oli vain tämä päivä aikaa todella kierrellä New Yorkia, se piti käyttää tehokkaasti hyväksi. Vaikka New York usein kuulemma mielletäänkin pelkästään juuri Manhattaniksi, itse kaupunki koostuu viidestä suuralueesta (borough), jotka ovat edellämainitun lisäksi Bronx, Queens, Brooklyn ja Staten Island. Päätimme pysytellä Manhattanilla, jossa suurin osa kaupungin nähtävyyksistä sijaitsee. Saari on yllättävän iso, ja siellä on todella paljon nähtävää ja tekemistä. Heti konsulaatista päästyämme suuntasimme saaren eteläosaan eli kirjaimellisesti Downtowniin, jossa suurin osa nähtävyyksistä sijaitsee. Muun muassa Wall Street ja NYSE, Ground Zero sekä World Financial Center sijaitsivat täällä. Näiden jälkeen käppäilimme vanhojen maahanmuuttaja-alueiden, Chinatownin ja Little Italyn, sekä trendikaupunginosa Sohon läpi, joissa kaupungin monimuotoisuus näkyi. Myös etnisiä ruokamahdollisuuksia oli varmaan miljardi, esimerkiksi Chinatownissa oli myynnissä kaiken mahdollisen rihkaman lisäksi katukaupassa jos jonkinlaista äyriäistä ja mm. eläviä taskurapuja, ilmeisesti syötäväksi tarkoitettuja. Little Italy taas koostui lähinnä italialaisista ravintoloista ja kahviloista.

Itse halusin välttämättä nähdä maailman tunnetuimmaksi urheilu- ja konserttiareenaksikin kutsutun Madison Square Gardenin, jonne suuntasimme seuraavaksi. Sain houkuteltua Annin tunnin kestävälle All Access -kierrokselle, johon kuului vierailu Gardenin areena-puolella, luksusaitioissa, vip-ravintolassa sekä niin NHL:n NY Rangersin kuin NBA:n NY Knicksin pukuhuoneissa. Torstaina hallissa olisi ollut mielenkiintoinen lätkämatsi Rangers–Philadelphia Flyers, mutta valitettavasti emme olisi enää silloin olleet kaupungissa, joten se siitä. Pitää yrittää ottaa vahinko takaisin Vancouverissa jossain vaiheessa.

Garden-kierroksen jälkeen palasimme Chinatowniin syömään. Sen jälkeen, kun ulkona oli jo alkanut hämärtää, menimme Empire State Buildingiin, joka oli 1900-luvun puolivälin tienoilla pitkään (ja sattuneesta syystä myös nykyisin) Nykin korkein rakennus. Vajaan tunnin jonotuksen jälkeen pääsimme näköalatasanteelle, ja olihan näkymät kieltämättä melko upeat. Näkyvyyttä oli tällä kertaa kuulemma 25 mailia, joten kaupungin valomeri näytti päättymättömältä. Niin Manhattanin kuin koko New York Cityn koko kävi selväksi viimeistään täältä käsin.

Nähtävyyksien täyttämän päivän viimeinen rasti oli Times Square, jonne jo melko väsyneinä suunnistimme. Se ei tarjonnut mitään ihmeellistä, vaan ihan samat vilkkuvat valot siellä oli kuin mitä TV:ssä ja muualla on nähty. Sen jälkeen hostellille ja ei muuta kuin unta palloon. Kaupungilla tuli pyörittyä vajaat 13 tuntia nähtävyyksiä kierrellen, ja kaiken kaikkiaan New York Citystä jäi positiivinen mielikuva. Huomenna matka jatkuukin sitten kevään loppusijoituskohteeseen eli Vancouveriin.

New Yorkissa kaikki pyrkivät ylöspäin. Kuvassa Trump Tower.

Tämän kadunkulmauksen pitäisi olla jokaiselle taloutta vähänkin seuraavalle tuttu.

Yllä Ground Zeron rakennustyömaa. Melkoista, että tuossa montussa oli joskus World Trade Center. Alla osa New Yorkin palomiesten 9/11-muistomerkistä. Alempi kuva paljastaa, että vaikka New Yorkissa on satoja pilvenpiirtäjiä, niin kaksoistornit olivat kuitenkin ylivoimaisesti korkeimmat.

Säpinää (?) Chinatownissa. Tuolla liikkuessa ei tarvinnut kartasta katsoa, missä kaupunginosassa ollaan.

Turisti ja Madisonin Neliö Puutarha

Gary Bettman on kova jätkä. Tai ainakin sillä on auktoriteettia. Kuva NY Rangersin pukuhuoneen ovelta.

Yllä ja alla öistä Manhattania kuvattuna Empire State Buildingin huipulta. Kuvista ei oikein hahmota kaupungin valtavuutta, valomeri nimittäin jatkui loputtomiin joka suuntaan.

Yllä ja alla Times Square. Valtavia valotauluja ja mieletöntä energiantuhlausta! Alempi kuva on muuten otettu kännykällä, yllättävän hyvälaatuinen kuva.

Vaikeuksista huolimatta välietappiin

2007-01-04T14:57:00.000-08:00

Part 1: Byrokratian rattaisiin

Uuden vuoden toisena päivänä alkoi Pohjois-Amerikan valloitus itseni ja Annin osalta, ja heti ensimmäinen matkapäivä herätti suuria tunteita suuntaan jos toiseen. Saimme myös huomata sen, että 9/11:n tiimoilta noussut amerikkalaisten epäluuloisuus ja suoranainen vainoharhaisuus kaikkia maahan tulevia ulkomaalaisia kohtaan koskettaa radikaalisti tiukentuneiden turvavaatimusten muodossa ihan kaikkia.

Päivän agendalla oli siis väli Helsinki–Amsterdam–New York. Heti ensimmäisessä turvatarkastuksessa tuli hieman takapakkia, kun olin pakannut 120 millilitran piilarinesteen käsimatkatavaroihin sallitun määrä ollessa 20 millilitraa vähemmän. Säännöt ovat sääntöjä, joten matkaan ilman nesteitä siis. Vasta myöhemmin saimme huomata, että suhteessa päivän muihin tapahtumiin tuo oli kärpäsen surinaa.

Amsterdamiin kone saapui etuajassa, mutta siitä huolimatta jatkolento oli osaltamme enemmän kuin veitsenterällä. Koska aikaa oli paljon jäljellä ennen jatkolentoa, emme stressanneet kiireestä vaan maleksimme vähitellen omalle lähtöportillemme toiselle puolelle lentoasemaa. Olimme juurta jaksaen ottaneet asioista selvää matkatoimistoa ja Suomen Yhdysvaltain-suurlähetystöä myöten, joten yllätys oli suuri, kun meitä alettiinkin lipuntarkistuksen yhteydessä tentata kysymyspatterilla, johon kuuluivat muun muassa ”kuinka kauan olette tunteneet toisenne?”, ”mikä on matkanne tarkoitus?”, ”milloin matkatavaranne on pakattu ja oletteko itse pakanneet ne?” sekä ”onko kukaan antanut teidän kuljetettavaksi jotain?”.

Kyseiseen inkvisitioon pyrimme parhaamme mukaan vastaamaan, mutta tässä vaiheessa opimme, että totuuden kertomisesta saa joskus maksaa. Kaikkeen tähän saattoi toki vaikuttaa se, että etsin virkailijan edellyttämiä papereita vähän liiankin huolella siinä vaiheessa kun tämä halusi nähdä ne. Meidät ohjattiin syrjään odottamaan, kun lentokenttävirkailijat vetäytyivät pikakokoukseen. Hetken kuluttua meitä haastatellut virkailija tuli toteamaan meille, että ”esittämänne dokumentaatio matkasuunnitelmastanne ei riitä lentoyhtiölle”, että ”liittovaltio epäilee, että pyritte laittomina siirtolaisina Yhdysvaltoihin”, ja sokerina pohjalla tylyhkösti ”lentoyhtiö ei ota teitä koneeseen, koska teidät käännytettäisiin joka tapauksessa perillä”. Ja syynä tähän kaikkeen oli ilmeisesti se, että meillä ei ollut matkustajaviisumia, jota matkatoimistomme mukaan emme tarvinneet, emmekä sitä siis sen vuoksi hankkineet.

Kuitenkaan tämä yhteistyöhaluttoman oloinen virkailija ei kertonut meille juuri mitään yksiselitteistä syytä vaan keskittyi utelemaan, miksi olimme ostaneet osan lipuista eri aikaan kuin loput, ja kuka liput oli maksanut! Epätoivoisen tilanteen ainoana ratkaisuehdotuksena saimme tältä arjen sankarilta kehoituksen unohtaa kyseiselle lennolle ehtiminen ja ostaa uusi meno meno-paluulippu jollekin myöhäisemmälle lennolle New Yorkiin, ja sen jälkeen hävittää paluulippu (?!). Tällä tavalla kuulemma menon ja paluun väli olisi vähemmän kuin 90 päivää, mikä on maksimi ilman viisumia. Muutakaan ratkaisua emme Annin kanssa keksineet, joten suuntasimme transfer-tiskille, tosin melko varmoina siitä, että 20 minuttia ei riittäisi asian selvittämiseen. Jokin korkeampi voima lienee olemassa: selvisimme kuin selvisimmekin, kun onneksemme todella ystävällinen virkailija halusi auttaa meidät keinolla millä hyvänsä juuri tuolle lennolle ja väsäsi meille pikaisesti manuaalisesti uuden ”bookatun” paluulipun, jonka piti osoittaa jenkkivirkailijoille, että emme viivy maassa yli 90 vuorokautta. Pikainen loppukiri halki terminaalin portille, jossa olimme viimeisten koneeseen pyrkijöiden joukossa. Tällä kertaa saimme asiallista kohtelua virkailijoilta (eivät olleet samoja kuin aikaisemmin) ja pääsimme kuin pääsimmekin koneeseen. Koko Amsterdam–NY-lento menikin sitten kuumeisesti miettiessä, miten asian New Yorkin päässä esittäisimme virkailijoille niin, että meitä ei käännytettäisi. Turhaan. Ei niitä kiinnostanut meissä mikään muu kuin Annin repussa olleet appelsiinit. Lippusekoilu silti jatkuu yhä, saa nähdä tuleeko lukukauden jälkeen suunnittelemastamme Yhdysvaltain-kierroksesta mitään.

On ihan ymmärrettävää, että Yhdysvallat on tiukentanut turvatoimia terrori-iskujen jälkeen. Kaikesta huolimatta ihmeellistä sekoilua silti. Propsit kuitenkin lentoyhtiölle, lento oli pienestä stressistä huolimatta ihan nautittava. Ruoka oli lentokonesapuskaksi melko hyvää, ja jokaista matkustajaa hemmoteltiin omalla henkilökohtaisella minitietokoneella, josta pystyi kuuntelemaan musiikkia, katsomaan leffoja omien mieltymysten mukaan tai halutessaan seuraamaan matkan edistymistä lähes reaaliaikaisesti. Meikäläinenhän tällaisista teknisistä vempaimista tykkää, pointsit siis sille.

Part 2: valoihin NYC:n

Kun huomasimme lopultakin olevamme Newarkin kentällä vapaana vapaassa maassa, otimme lentokentän ja hotellien välillä sukkuloivan shuttle-bussin ja ehdimme kuin ehdimmekin majapaikkaamme ennalta ilmoittamaamme aikaan. Ensivaikutelma Nykistä (tai lähinnä New Jerseystä) oli yllättävän nuhjuinen ja betoninen, ja myös melko kämäinen hostellimme Virginia Guest House sijaitsi varsin epämääräisellä alueella. Olimme buukanneet alun perin huoneen sieltä, koska hostelli oli edullinen – vain $25/henkilö/yö sisältäen aamupalan ja netin – sekä se sijaitsi kuvitelmiemme mukaan hyvällä paikalla keskuspuiston ja metropysäkin vieressä. Kun lopulta saimme vielä samana päivänä ostetuksi Manhattanin kartan, selvisi että ”hyvä paikka” oli itse asiassa keskellä Harlemia. Noh, mitäs pienistä kun eivät nekään meistä. Seikkailumieltä, sano.

Yllättävän stressaavan ja negatiivissävyisen ensimmäisen matkapäivän anti oli kaikesta huolimatta positiivinen. Joku on joskus todennut, että New York on maailman ainoa oikea kaupunki – valtava ja tiiviisti rakennettu se ainakin tällaiselle pikkukaupungin kasvatille on. Ensimmäisen päivän havaintoihin kuuluivat myös, että Nykin antiikinaikainen metrojärjestelmä toimii (raiteilla juoksi rottia, mutta se ei tuntunut tahtia haittaavan), kaikki asiat kola- ja kahvimukeista ja ihmisten vatsanympäryksistä lähtien ovat vanhaa mannerta suurempia, ja että Manhattanilta on tähän mennessä saanut hyvää asiakaspalvelua etsimällä etsiä (Suomessa ollaan ainakin tässä asiassa valovuosi edellä, vaikka jenkkejä aina asiakaspalvelun tasosta hehkutetaankin). Noissa ei sinällään ollut mitään yllättävää, mutta sen sijaan ainakin itseni yllätti, että pohjoisella Manhattanilla kuulee melkein pääasiassa espanjaa, eikä englannilla tunnu aina edes pärjäävän.

Päivä oli kaiken kaikkiaan erittäin tapahtumarikas, joka opetti, että vastoinkäymisistäkin selvitään. Mikäli matka jatkuu samanlaisena, niin luvassa lienee mielenkiintoinen vaihtoaika. New York kuittaa, on aika mennä hoitamaan jet lagia.

Lähtö on lähellä. Helsinki-Vantaa, 2.1.07 klo 4.00

Ensimmäinen havainto matkalla Newarkin lentokentältä hostellille oli se, New Yorkissa oli paljon betonia. Yllä Yankee Stadium auton ikkunasta kuvattuna.

Näkymä hostellihuoneen ikkunasta: Harlem auringonlaskun aikaan

Harlemin katukuva oli sellainen kuin sen voi kuvitella: ränsistyneitä koripallokenttiä häkeissä

New York Cityn metroasemat on melko huomaamattomia

KY-ajat vieri ohitse, Vancouver kutsuu

2006-12-20T07:30:00.000-08:00

Nyt se sitten on käytännössä ohi, KY-vuosi nimittäin. Loistava vuosi kaikin puolin, mutta aikansa kutakin. Kun tänään luovutin avaimet pois ja toivotin toimistolle hyvät joulut, ei fiilis ollut vielä mitenkään erityisen haikea. Urheiluslangilla ”nyt on vähän tyhjä olo”. Saapa nähdä missä vaiheessa todellisuus iskee kasvoille. Kun on vuoden elänyt ja hengittänyt ylioppilaskuntaa ja lisäksi puuhastellut aikaisempinakin vuosina kaikennäköistä siellä, niin luulisi, että lähteminen olisi ollut vaikeampaa. Ehkäpä se iskee sitten joskus kun asian oikeasti tajuaa.

Mutta riittäköön nostalgia. Uskon, että tämä on erinomaisen hyvä hetki lähteä vaihtoon. Vuodenvaihteen jälkeen olisi varmasti ollut helppoa alkaa hengata KY:llä keväällä, mutta nyt ainakin lähtee ”letkut irti” siitä organisaatiosta joksikin aikaa. Saapa nähdä miten sitä osaa enää edes opiskella, vuoden aikana suoritin nimittäin lähinnä pelkkiä kielten itseopiskelukursseja enkä käynyt kauppiksella koulun merkeissä muuta kuin tenttimässä yhden englannin kurssin. Siitäkään huolimatta kevätlukukausi Suomessa ei varsinaisesti napannut, joten ehkäpä maisemanvaihto taas vaihteeksi tekee terää. Kauppiksen semi-käsittämättömät opintopistevaatimukset ainakin saavat aikaan sen, että vaihdossa pitäisi tehdä oikeasti jotain.

Vaihtovalmistelut alkavat pikkuhiljaa olla kunnossa, enää on pakkaus vähän kesken. Loppuvuoden aikana luvassa on vielä reilun kymmenen päivän maakuntakierros, reittinä Helsinki-Oulu-Kajaani-Oulu-Helsinki-Mikkeli-Himos-Helsinki (sic). Tuosta ajasta puolet menee hallituksemme kanssa mökkeillen, joten pitkästymisestä ei ainakaan ole pelkoa. Himoksen mökiltä suuntaankin melkein suoraan lentokentälle, hyvä jos ehdin käydä matkatavarat hakemassa Helsingistä. Reissu alkaa siis 2.1., jolloin on luvassa ensimmäiset kaksi lentoa ei-niin-suorasta reitistä Helsinki-Amsterdam-New York-Las Vegas-Vancouver. Noista Amsterdam ja Vegas ovat pelkästään välilaskukohteita, joten ne paikat jäävät tällä erää lentokenttiä lukuunottamatta näkemättä.

Laitan tänne fiiliksiä ja kuvia seuraavan kerran todennäköisesti Nykistä, jossa minä ja toinen Vancouveriin lähtijä Anni viivymme menomatkalla pari päivää.

KY oli viime vuonna melkein toinen koti